Meken megessä

Ei nimi miestä pahenna, eikä kaupunkiakaan. Split kuulosta minusta keskivertosuoritukselta yläasteen räkimisringissä. Kaupunki on nimestään huolimatta kaunis. Vanhan kaupungin ympärille on rakennettu viehättäviä matalia kivitaloja. Rantakadulla riittää mittaa ja meri kiiltelee kauniin sinisenä ja tuoksahtaa ajoittain eiliselle illalliselle. Ihmiset ovat ystävällisä, kuten tällä kolkalla yleensäkin. Voisko Rostedtin Jethro myydä Turusta sen jälkimäisen uun? Eihän turkulaiset niitä loppuvokaaleita juurikaan tarvitse. Suplit kuulostas paljon paremmalta.

Varasin majoituksen kolmeksi yöksi etukäteen. Leo sai paljon posia sijainnistaan ja ajattelin kokeilla. Asunto lymyää pienen ylämäen päässä bussiasemalta, joka taas on aivan satamassa. GoogleMaps toi vaivatta perille. Respassa oli iäkäs lady vastassa, ojensi paperilapun ja viittoi ulospäin. Lapussa oli ohjeet omalle ovelle, mutta ystävällinen nainen jäi varmistamaan perillepääsyni rappusten yläpäähän.

Viestissä vuokrantajani Goga (en osannut nimestä päätellä onko isäntä vai emäntä) pahoittelee kiireitään ja sanoo tulevansa klo 18. Sisälle pääsin ja asetuin taloksi. Pieni tämä asunto on, mutta siisti. Kaikki tarpeellinen löytyy, kuten suihku, oikein mukava sänky ja wifi. Keittokomero, pesukone ja iso patio on plussaa.

Goga ilmaantui ovelleni vasta toisen päivän iltana ja paljastui vuokraemännäksi, hymyileväksi sekä herttaiseksi naiseksi. Hän halusi esitellä asuntoa. Kaikki muut olin jo löytänyt paitsi vessapaperijemman sohvan istuimen alta ja löytämättä olisi jäänytki. Pienen puljaamisen jälkeen tehtiin jatkosoppari aina reissun loppuun asti. Tosin kahdeksi viimeiseksi yöksi muutan yläkerran asuntoon.
Vanhakaupunki ja rantakatu kuhisevat aivan vieressä, mutta silti on aivan hiljaista. Kauppoja sijaitsee kaksikin aivan nurkalla. Voin suositella, jos ei ihan luksusta kaipaa.

Apartments Leo, Split

Alkupäivät ravitsin itseäni burgerilla, pizzalla ja kebabilla. Perusmeininki siis näillä soolomatkoillani. On edullista, ihan hyvää ja täyttävää, ajaa asiansa.

Eilen keskiviikkona päätin mennä oikein ravintolaan syömään. Aamulenkilläni hiukan eksyin ja kuljin ravintolan ohi, joka mainosti perinteistä dalmatialaista evästä. Sijainti oli sopivan kaukana turistimähinästä, mutta tarpeeksi lähellä asumustani. Kokemus on opettanut, että etäämmällä saa samalla rahalla maukkaampaa ruokaa. Niin kävi nytkin.

Iso ravintola oli lähes tyhjä. Neljän hengen jenkkiseurue jo nuoli haarukoitaan puhtaaksi. Päätin ottaa pienen riskin ja astua sisään. Vaikka riski ei iso ollutkaan, kyllä kannatti. Kaikki seinät oli vuorattu valokuvilla kroatialaisista merkkihenkilöistä ja maamerkeistä. Aperitiiviksi tilasin raikkaan Camparin tonicilla, se ei petä koskaan. Nuori ja ystävällinen tarjoilijamies kysyi ajattelinko lihaa vai kalaa. Suositteli sitten perinteistä lihaherkkua ja siihen tartuin. Aivan taivaallista yön yli haudutettua nautaa, jossa maistui sweet&sour, täydennettynä paikallisilla yrteillä ja porkkanoilla. Lasi paikallista punaviiniä notkisteli kivasti aterian vatsan perukoille. Jälkkäriksi espresso ja paikallinen yrttibrandy (poika suositteli), toimiva setti sekin. Koko komeus maksoi noin 20€, kahvit yrttijuomineen oli on the house.

Koska tarjoilijalle ei näyttänyt olevan kiireitä, kyselin hiukan faktoja näitä juttujani varten. Hän siinä intoutui esittelemään seinien kertomaa tarinaa. Kävimme läpi Kroatian urheilusankarit ja kuuluisimmat taiteilijat. Juttelimme sodista, tästä nykyisestä ja heidän 90-luvulla käymästään. Täällä on elossa vielä paljon ihmisiä, joihin sota jätti lähtemättömät arvet.

Sain vielä sellasen tärpin, että perjantaisin valmistavat jonkun erikoisen kalaruoan, jota ei muina päivinä saa. Sovittiin, että palaan silloin lounasaikaan maistamaan. Kotimatkalla varasin vielä parturin samalle parjantaireissulle. Logistiikka-ajattelu edellä mennään, muistona vanhoista ajoista.

Haikuhaasteen lisäksi haastoin itseni aamulenkille jokaisena pävänä. Pakkasin oiken lenkkaritkin mukaan. Kaikkina kolmena aamuna olenkin päässyt liikkeelle ennen yhdeksää ja aamupalaa.

Ensimmäisenä aamuna hortoilin sataman isojen laivojen osaston ohi uimarannalle. Autio oli hiekkaranta kuin Katri-Helenalla. Muutama koiranulkoiluttaja ja rappusilla eväitään mutustellut konstaapeli vain olivat seuranain. Kiva reitti oli ja pieni pala metsikköäkin mahtui matkalle.

Toisena matka-aamuna suuntasin päinvastaiseen suuntaan ja tupsahdin kukkulan juurelle. Marjan puistolla oli oikeen oma infopiste portaiden juurella. Tuli siinä ylöpäin tiiraillessa mieleen Kangasalan Sorolamportaat. Ne ensimmäisen kerran nähdessä mietin, että on siinä äijillä ollu hommoo. Olen sitä mieltä edelleen, mutta on sitä ollut näissäkin. Sitä on Mate, Ivan ja kaimapoika illalla baarissa slivopäissään luvanneet hoitaa urakan, alkaen huomisesta. Aamun auringonpaisteessa on varmasti tullut ikävä äitiä ja kaikkia mahdollisia suojelupyhimyksiä. On saatettu tehdä kolme raittiuslupaustakin luumuviinan puskiessa ohimosta läpi, hiki lantrinkinaan.

Mukava reippailu oli kavuta melkein huipulle. Olin ajatellut syödä aamupalan omalla terassilla, mutta sielläpä ravintola tarjosi aamiasta niin komialla näköalalla, että niin sitä mieli muuttui. Huikeiden näköalojen lisäksi ylhäältä löytyi juutalainen hautausmaa ja pieniä kirkkoja. Alas tultuani kävin infosta kysäsemässä paljonko rappusia on yhteensä. Yli kahdeksansataa löytyy, ihan kaikkia en noussut.

Kolmas aamu seurasin taas rantaviivaa, mutta erisuuntaan kuin aiemmin. Komeita veneitä oli parkissa, mutta ei muuta mainittavaa.

Kirjoittamaanhan tänne tultiin, eikä rappusia ramppaamaan. On sitä kyllä tehtykin. Aloitin laululyriikasta, kun sille oli kysyntä. Värssyt ja kertsit ovat nyt korkeemmas käres hovisäveltäjällä. Yhdestä tuli kaksi ja kolmas otti kimmokkeen sähköpostin otsikosta. Aika näyttää onko niistä valmiiksi biiseiksi asti. Tavuja se maestro  kohta kumminkin multa huutelee.

Haikuhaaste etenee mukavasti. Seuraavan päivän haiku on jo valmiiksi tehtynä edellisenä päivänä. Tai ainakin siihen on ajatus syttynyt. Vaikeinta näissä on ollut löytää tausta, joka ei syö luettavuutta. Yli puolet jo tehtynä, yksi roikkuu vielä siinä varalla. Sitä ehkä vaatii vielä hiukan muokkaamista. Ei niissä kaikki perinteisen haikun ominaisuudet täyty. Tavumäärästä olen pitänyt kiinni ja hetken tunnelman tai ajatuksen taltioinnista. Oma fiilis edellä olen näidenkin kanssa edennyt.

Yhdessä ystäväni kanssa ideoiman vanhan novelliprojektinkin sain alulle. Se lähentelee autofiktiota, mutta koitetaan värittää. Saas nähdä pääseekö runojen kimppuun lainkaan. Jos liuskan päivässä sais raakatekstiä syntymään. Prosessoinnin voi jättää vaikkapa kotosuomeen. Vie tämä matkahöpinöidenkin hakkaaminen kumminkin aikansa.

On tämä helpompaa näin, kun ei tarvi joka välissä olla koiran kanssa köyttä kiskomassa. Vaikka kyllä sitäkin jo kaipaa kovasti.