Shkoder, Balkanin Dami ja Köpis

Ennen Albaniaan astumista vielä pikainen yhteenveto taipaleesta Mostarista Budvaan. Matka sisälsi kaksi hikistä bussimatkaa ja yhden yön ylihintaisessa Dubrovnikissa. Kaksi kertaa olen tehnyt päätöksen, ettei ikinä enää Dubrovnikiin. Ja kaksi olen sen nyt pyörtänyt. Pitihän Ilpolle vanhakaupunkin näyttää, koska huudeilla oltiin. Ei syttynyt kaverikaan kaupungin atmosfääriin. Kolmas kerta pitää, ehkä.

Bussimatkat olivat molemmat pahasti myöhässä aikatauluista, jälkimmäinen noin kaksi tuntia. Ilmastoinnit eivät jakseet näillä helteillä täpötäysiä autoja viilentää, Ensimmäinen bussi vaati vuorilla pari lepohetkeä ja tienvarsihotellilla ämpärillisen vettä viilentyäkseen. Toisen keskiovi kiukutteli ja sitä koitettiin korjailla tämän tästä. Rajoilla piti odotella auringossa tai tukalan bussin käytävällä. Alle kun olisi vielä hankkinut rivakan rapulan, niin olis ollut komiaa. Ei kyllä älytty. Olihan se tiedossa, mutta tuskaista silti.

Ettei nyt menisi ihan negailuksi niin pieni ilonpilkahdus ensimmäisen reitin taukopaikalta. Nälkä alkoi matkaajia vaivaamaan ja bussi pysähtyi sopivasti leipomon pihaan. Ostin kaksi annosta spriraalin muotoon leivottua burekia. Ennakkoluuloinen ystäväni pyöritteli pussia käsissään, rapisteli ja nuuskutteli. Vaati minua maistamaan, että onko oudon makuista. En suostunut, vaan sanoin tietäväni, jotta hyvää on. Hetken ämpyiltyään toveri rohkeni haukata palasen. Seurasin tarkkaavaisena tilannetta, vaikka tiesinkin lopputuleman. Hymy alkoi hitaasti levitä ilpon kasvoille. "Täähän on ihan kuin äidin leipomaa lihapiirakkaa", hän sai sanottua ja niin tyhjeni paperipussin sisältä parempiin suihin.

Budvassa huilatiin pari yötä. Sieltäkin olen aiemmin raportoinut, joten ei siitä sen enempää, että Ilpolle esittelin taas vanhankaupungin.

Pari olutnostoa kuitenkin. Dubrovikissa kävimme paikallisen Beer Factory-panimon terassilla. Oluet olivat ihan ok, mutteivat hintojensa väärttejä. Kalliimpi oli melkein 10 euroa. Budvassa taas poikettiin epämääräisessä tunnelissa sijatsevaan pieneen pubiin. Päätimme maistaa jotain muuta, kuin Nikšićkoa. Baarin myyjä maistatti meillä paikallista- ja tuonti-ipaa. Päädyimme paikalliseen. Hyvä olut, parempi palvelu ja ihan paras mieli, vaikka sisällä kuuma olikin.

Etappi Budvasta Shroderiin sujuikin mukavasti ilmastoidulla Octavialla. Kuskimme Arton käytti kaasujalkaa ihan rennosti ja raja ylitettiin mukavasti autossa istuen. Koko matka humpsahti kahdessa tunnissa. Mukanani kulkeva kolmijalkainen historian tietopankki antoi matkalla tiivistelyn paketin Skutarin (kuten hän kaupunkia nimittää) menneeistä ajoista.

Kotikatumme oli suljettuna ja hetki meni hotelli Loredanoa etsiessä. Paikalliset halusivat haastaa saksaa ja kysellä kuulumisia. Mukavan lämminhenkisen vastaanoton tämä kaupunki tarjoili.

Logistiikkavastaava Jokiniemi järjesti ensitöikseeen meille Audin alle huomiselle. Jatkamme viimeiseen kohteeseen heti aamulla kymmeneltä.

Ei yhdessä illassa paljoa ehdi näkemään, mutta jotain kuitenkin. Teimme hikilenkin hiukan sivummalle ja palasimme illalliselle läheiselle kävelykadulle. Sekä lounaaksi nauttimani pizza, että illan rapupasta olivat molemmat oikein herkullisia. Kaverin kommentti kana-annoksesta oli, että miltä nyt vanhuuteen kuollut, ilman mausteita grillattu kana maistuu. Ei varmaan miltään.

Kipaistiin yövedet kaupasta ja kämpille ajoissa nukkumaan. Durresissa on sitten neljä iltaa aikaa riekkua. Kulmapaidatki ovat vielä puhtaina viimeistä viikonloppua varten. Laitan muutaman kuvan hikilenkistä tuonne loppuun. Mielenkiintoinen valokuvamuseo olisi ollut ihan nurkilla, mutta ei vaan ehditty tai jaksettu.

Aamulla haahuiltiin vielä lyhyesti lähistöllä. Palattuamme hotellille, kuskimme Sokol odotti jo aulassa. Pääsimme matkaan melkein tunnin etuajassa, vaikka perialbanialaiseen tyyliin Audi oli motitettuna. Syyllinen löytyi läheisestä kahvilasta ja matka pääsi alkamaan. Sokol puhui erittäin hyvää englantia ja parin tunnin matka meni melkein huomaamatta. Jutusteltiin politiikasta, veroista ja urheilusta.

Balkan on nyt neulottu aika kattavasti. Vain Slovenia ja Serbia puuttuvat enää maista. Kroatian pohjoisen kaupungeissakin olisi kiva joskus poiketa. Enkä kolmen vuoden päästä sitten, tällä samalla tiimillä tietenkin.

Joku asia jäi taksimatkalta häiritsemään. Hoksasin sen vasta, kun lähdimme lounaalle. Täällä on paljon polkupyöräilijöitä. Muissa Balkanin maissa kohtaamiset pyörien kanssa ovat hyvin satunnaisia. Tuntuu kuin kaikki Balkanin fillarit olisivat täällä Albanian pohjolassa.

Kuskien kirjo on laaja. On valkoisissa, lyhyt hihaisissa kauluspaidoissa, lippis päässä kurvailevia ukkoja, naisia liehuvissa kukkamekoissaan ja teinejä rikkinäisissä farkuissaan hurjastelemassa. Vain yksi ryhmä ei munamankeleihin koske, nuoret (tai juuri nuoruutensa kadottaneet), siilipäiset miehet liian kireissä, mustissa T-paidoissaan. Ei kai ole tarpeeksi tai yhtään machoa.

Taksikuski vahvisti lähtöaamuna havaintoni oikeaksi, Shkoder on Balkanin polkupyöräpääkaupunki. Toki Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa pyöriä on reilusti enemmän, mutta suhteessa ympäristöön niitä riittää täälläkin.

Synttärimatkalla kun ollaan, niin pohdin myös otsikon aiheita.

Paljon olemme yhdessä Eurooppaa nähneet, vähän Lähi-itää ja pohjoista Afrikkaakin yhden maan verran. Monenlaisilla huoneissa kuorsattu, Lontoossa melkein lusikassa, yleensä erillisissä sängyissä. Aina tilanteen ja hintatason mukaan olemme valinnat tehneet. Tälle reissulle sattui vain yksi parisänky ja sekin niin leveä, ettei ihan iholle tarvinnut mennä. Ei siinä, ihan turvallinen tila se tuplapetikin on ja kaverille uskaltaa selän kääntää.

Kun toisen kohtaa, hän näyttää ihan freesiltä (ainakin ikäisekseen). Sitä vaan ihmeteltiin, miksi molempien passeista tuijottaa nuutunut ukko. Silmäpusseja on kuin heviosastolla perunalaarin vieressä. Vanha kun lähtee, niin uusi pussukka tulee tilalle. Onhan niitä nieltyjä gallonia kilometrejä kertynyt, mutta silti. Elämän eroosio päässyt kaivertamaan kasvoihin uurteita ja vatsa hiukan haittaa kengännauhojen sitomista. Mutta silti, niin kauan mennään kun vähänkin jaksetaan, vaikka sitten sandaaleilla tai tarralenkkareilla.

Roolitus toimii mahtavasti, Ilpo hoitaa tarvittavat liput tai kulkuneuvot paikasta toiseen siirtymiseen, Minä taas huolehdin, että meille löytyy tyyny pään alle seuraavassa kohteessa. Ei valintoja tarvitse toiselle etu- tai jälkikäteen selitellä, täysi luotto on puolin ja toisin. Joskus menee vihkoon, mutta sitten vähän inistään ja sopeudutaan. Ilpolle vielä erityismaininta tämän retken avainhenkilön roolista. Kaikki ovet aukenivat ja avaimet pysyivät tallessa koko matkan.

Tärkeintä on kuitenki se, ettei tarvitse miettiä mitä suustaan päästää. Toinen tietää minkälainen ihminen sanojen takana on. Onko ne sanottu tosissaan, läpällä vai persuläpällä. Toki maailmalla aina varoitellaan toista, jos kuuluu suomenkieltä. Laitetaan suomisordiinoa päälle, meitä tuntemattomat eivät tietenkään sanojen läpi näe.

Kai se on ystävyyttä, jos 30 vuoden jälkeenkin jaksetaan toisiamme kaksitoista päivää putkeen 24/7. Jaksetaan nauraa toistemme jutuille ja toilailuille. Otetaan täysin kuvitteellinen tilanne. Jos vaikka toisen väljien boksereiden lahkeesta pullahtaisi vanhanajan vitjapalli ja suusta karkaisi samalla, että "kato". Toinen katsoisi. Välittääkseen ja siksi että toinen pyytää. Oisko sekin sitä ystävyyttä?

Loppuun lainaus Hahniniemen Paulilta;"Tee hyvä työ ja kaada lisää limsaa mun paukkuun, kun mun puhe alkaa sammaltaa. Tee hyvä työ ja nosta varoittava etusormi, silloin kun ei Liverpoolii oikeen kandee kannustaa, kovaan ääneen ainakaan." Tässä on hyvin kiteytetty ystävän merkitys,

Ilpolle vielä kiitos näiden juttujen oikolukemisesta. Typot sain tiedokseni lempeällä vittuilulla tehostettuina.