Meken megessä

Vihreä kassi sai taas täytteeksi t-paitoja, boksereita ja muuta sälää. Lähdimme juhlistamaan Ilpon 60-vuotista elämää jo hiukan ennakkoon. Menolento Sarajevoon ja paluu Tiranasta. Aikaa tuolle välille varasimme 12 päivää. Alkuun otimme kaksi yötä Sarajevosta ja loppuun neljä yötä Durresista, tutusta kortteerista. Näillä pelimerkeillä ponkaisimme matkaan varhain kesäkuisena tiistaiaamuna.

Hotel VIP on sijainniltaan loistava ja kooltaan pieni majoitusliike aivan vanhankaupungin laidalla. Aamiainen on ihan ok ja henkilökunta vähäpuheisen asiallista. Kaupunki miellytti matkaajia siinä määrin, että koitimme varata yhden lisäyön. Juuri tarvitsemamme yö oli kuitenkin varattu. Ei me mielestäni niin huonosti käyttäydytty. Kahden yön hinnaksi aamiaisilla jäi noin 150 euroa.

Ei muuta kuin Booking.com auki ja etsimään vaihtoehtoa. Noin 30 metrin päästä löytyi hotel Sokak. Varaussivusto näytti hinnaksi 65 €. Koska matka oli lyhyt, niin päätin marssia tiskille kysymään hintaa. Sehän olikin kympin halvempi, koska Booking ei nappaa välistä. Aamiasta emme ottaneet, koska lähtö asemalle olisi ennen kuin kurkut ja tomaatit olisivat aseteltu tarjolle. Torstaina siirryimme kasseinemme Sokakiin. Koko päivän aulassa hengaili muslimiperhe askareissaan. Liekö omistajia, ei selvinnyt. Huone oli siisti ja sängyt muhkean mukavat. Äänieristykseen eivät olleet paukkaja laittaneet. Onneksi seinän taakse ei sattunut lempeänsä ilmoille huutavaa nuortaparia.

Istuimme basaarikujien sokkeloissa terassilla ja odottelimme naapuriravintolasta pöytää vapautuvaksi. Nuori mies pyöri ravintoloiden välissä esittelemässä kirjaa. Meitä hän ei meinannut noteerata, vaan kääntyi pois. Piti oikein perään huutaa, että itsekö olet kirjoittanut. Siitähän tuo Nermin Bonjak riemastui ja säntäsi pöytäämme istumaan. Hän oli haastatellut 70 ihmistä ja kysellyt heidän kokemuksiaan sodasta. Viidenkymmen ihmisen tarina oli päätynyt kirjaan Unbreakable, joka oli käännetty myös englanniksi. Ostin kirjan mielenkiinnosta aiheeseen ja muistoksi tapaamisesta. Bongasimme vierestä vapaan pöydän ja hyvästelimme kirjailijan, joka jäi jututtamaan samassa pöydässä istuneita romanialaisia neitoja. Kauempaa seurasimme, että kauan jaksoivat keskustella. Aprikoimme, että aihe liukui pois tavallisten ihmisten sotamuistoista.

Kirjoittaja ja kirjailija. Kirjoittaja trendikkäässä napapaidassa.

Vatsansa täyttäminen on Sarajevossa edullista. Onnistuu toki ihan oluellakin, mutta onhan ruokaakin välillä hyvä saada. Matkakaverilla on ruokarajoitteita kuin jonnella finnejä, joten kieli keskellä suuta ravintolat pitää valita. Cevapiciä, noita melkeinpä Balkanin kansallisruoaksi luokiteltavia jaukkaripötkylöitä ei Ilpo ollut koskaan maistanut. Ihan itse hän ehdotti ja lähdettiin rohkeasti kokeilemaan. Cevapici sai uuden ystävän. Leivän sisästä ei löytynyt majoneesia, ei muutakaan töhnää, niin hyvin upposi.

Pieneksi hetkeksi Ilpo malttoi päästää pikkusormestani irti ja jakauduimme kahteen eri lounaspaikkaan. KFC kuuluu Ilpon reissuun ja minun matkaani ei. Ilpo meni suorittamaan kanansyöntiriittiään ja minä ponkaisin kebabia testaamaan. Molemmat palasivat tyytyväisinä kohtaamispisteelle Thriller-terassille. Isotuoppi-indeksi baareissa häilyi 1,25  euron ja 3.5 euron välillä. Thirrel edusti hintahaitarin ylä-ääniä.

Yhtenä iltana haukattiin hiukan läyhymmin. Naudan fileetä ranskalaisilla. Soosia ei kyljessä ollut, mutta maistuvaa sinappia löytyi lautaselta. Paikan nimi ei enää muistu mieleen, mutta basaarialueen syövereissä tuo lymysi. Kyytipojaksi tilasimme litran punkkua. Jälkiruoaksi tilasin pannukakkuja ja kaveri valitsi jäätelön. Nämä huuhtaistiin vielä alas bonialaisella kahvilla  ja rakilla. Koko setti kahdelta maksoi noin 70 €. Autettiin naapuripöydän saksalaisia motoristeja viinin valinnassa, maistattamalla omaamme. Hyvin tuntui osuvan, koska herrat sitä pari pulloa kietasivat.

Cevapici ja pienin (ja halvin) löytämämme baari. Tusina jakkaroita ja muutama vakimörkö. Kuvan annos ei liity Ilpon menetettyyn neitsyyteen. Esillä on minun annokseni, johon otin juustoa kostukkeeksi.

Sota on vielä kovin lähellä ja arvet tihkuvat yhä. Aiheeseen liittyvä museoita on tarjolla paljon. Valitsimme niistä kaksi ja poikkesimme Sarajevon voiton museossa sekä Genoside eli kansanmurhan museossa. Hyvin synkkiä ja raakoja kuvia sekä videoita kävijöille tarjoiltiin. Löytyi pienoismalleja keskitysleireistä, joihin serbit kokosivat vihollisiaan. Sarajevon sniper-kuja on mallinnettuna videoin ja esineistön muodossa. Surumielisenä molemmista poistuimme, ihmisen pahuutta taivastellen. Ihan Auschwitzin tapaan lamaannuttavia kokemuksia eivät nämä museot olleet. Mittakaava Puolan leirillä paikan päällä kävellessä iskee rajummin kuin pienoismallien katselu.

Kansanmurhan museoon oli päässyt myös kivittäjä.

Puiston reunalla huomasimme Tito-museon. Kaksi todella pientä huonetta käsittävä museo toimi itsepalveluperiaatteella. Kortti lukijaan ja portti aukeaa. Huoneet olivat täynnä ajankuvaa ja tunnelmaa Titon valtakaudelta. Mukava piipahdus menneessä, eikä se Josip Brozkaan kai ihan partiopoika ollut.

Muistimme molemmat Pentti Salmen selostuksen, jossa hän toteaa: ”Katsokaa, hän antoi kaikkensa”, Marja-Liisa Hämäläisen maatessa voipuneena hangella. Muistimme myös Matti Nykäsen voittamat kullan ja hopean samoissa 1984 vuoden olympialaisissa. Viimeisenä päivänä päätimme lähteä tutustumaan hyppytorneihin.

Respan tytöltä ei löytynyt sukulaista, joka olisi lähtenyt meitä yli 20 kilometrin päähän kyytimään. Marssimme siis taksitolpalle tiedustelemaan retkelle hintaa. Meno mäelle, muutama kuva ja takaisin asettui lopulta 50 euroon. Kuski nosti taksikyltin katolta Passatin takaloosteriin ja matka pääsi alkamaan. Perillä kirmattiin vastamäen ruohikkoa monttuun kuin nuoret varsat. Tornit olivat jo hapertuneet ja sota tuhonnut pienemmät harjoitusmäet. Mukava fiilis oli käydä paikalla, jossa Matti totutteli olympiakultien voittamiseen. Samalla jaettiin 40-vuotiaalla palkintokorokkeella jakamatta jääneet vuoden 2023 biljardi- ja backgammon mestaruudet.

Kotimatkassa kuski halusi vielä välttämättä näyttää alppihiihtorinteet ja partisaanisankareiden muistomerkin.

Mitalistien riemua palkintopallilla ja ajan hampaan jo järsimät hyppytornit. Voittaja trendikkäässä napapaidassa.

Pentin ääni sortui kesken selostuksen. Ihan niin tunteisiin ei meillä Sarajevo mennyt. Mukava kaupunki pullollaan välittömiä ihmisiä kumminkin. Perjantaina oli aikainen lähtö seuraavaan kohteeseen, joten torstaina ajoissa nukkumaan ja kello 5:30 soimaan. Tässä reissun ekassa tekstissä on nyt aika paljon dataa, mutta koitetaan seuraavaan laittaa enemmän tunteita ja tuoksuja.

Loppuun vielä kuvakavalkadi Sarajevosta. Ystävyyttä, herra Tesla, matkaajan syntejä pilkkivä paavi, puiston taidenäyttely, Sarajevon laukausten paikoilla, janon sammutusta ja ihmettelyä , matsin mellakoissa henkensä menettänyt jalkapallofani ja pussikaljaa sekavassa järjestyksessä.