Meken megessä

En juuri ehtinyt nousemaan taksista bussiaseman edessä, kun seuraava taksinkuljettaja tarjosi kyytiä Skopjeen. Vain minä olisin päässyt neljällä kympillä, olin imarreltu ja kieltäydyin kohteliaasti. Terminaalin näyttötaulut olivat tauolla, vapaapäivällä, lomalla tai eläkkeellä, mutta joka tapauksessa pimeänä. Läksin laitureille etsimään oikeaa bussia, joita pitäisi mennä puolentunnin välein. Ei löytynyt yhdenkään nokalta Skopje-kylttiä. Takaisin sisälle siis ja infopisteeseen. Sieltä ohjaus lippuluukulle, jossa saatiin homma käyntiin. Selvisi. että Skopje on paikallisella murteella Shkup ja sellainen lappu löytyikin laiturilla 8 odottavassa bussissa. Nakkasin Iippokassin ruumaan ja reppu olalla kipusin sisään bussiin. Vapaita paikkoja oli niukasti, mutta paikka löytyi ja pari seuraavaa tuntia menisi matkatessa.

Vieruskaveriksi sattui noin kolmekymppinen Bribanessa asusteleva maailmankansalainen ja kahden passin lakimies. Herra oli hiukan samalla teemalla kuin minäkin matkassa, paitsi oli kiertämässä melkein koko itäisen Euroopan. Tarinaa riitti kahden Liverpoolin kannattajan kesken kaikesta mahdollisesta jalkapallon lisäksi. Matka venyi puolella tunnilla rajamuodollisuuksien hiukan kestäessä. Todettiin Samin kanssa, että viive olikin odotettavissa, koska bussi oli täynnä ja kattaus oli melko kansainvälinen. Kaikki läpyskät eivät toimi yhtä kivuttomasti kuin Australian ja Härmän passit. Kuului bussin takaosasta suomenkieltäkin, mutta en käynyt nuorenparin auvoa häiriköimään.

Bussiasemalta nappasin taksin hotellille. Matkaa ei ollut kuin reipas kilometri, mutta laukkujen kanssa helteessä patikointi ei ollut vaihtoehto. Tilavassa huoneessa hiukan huokasin ja viruttelin bussimatkan näpät iholtani. Hotel Premier on syrjäisellä sivukadulla ja meluhaittaa ei ollut. Ei kuulu ääniä kadulta eikä pään sisältä. Keskustaan on kävelymatka ja reitille osuu vielä iso ostoskeskus. Voin suositella tätä ainakin lyhytaikaiseen majoitustarpeeseen.

Kello olikin rientänyt pitkälle iltapäivään ennen kuin lähdin tutustumaan kaupunkiin. Päätin katsoa kaikki kerralla ja palata ajoissa kämpille lepäämään huomista matkapäivää silmällä pitäen. Hiukan pintaraapaisuksi ja läpikulkupaikaksi tämä Skopje osaltani jäi, mutta jotain sentään ehdin näkemään.

Ostoskeskuksen toinen pää on melkein keskusaukion kyljessä kiinni. Poikkesin torin laidalle hiukan tankkaamaan, jonka jälkeen ihmettelin hetken aukion patsaita ja suihkulähteitä. Ylitin Vardar-joen kivisiltaa pitkin. Joki lipui rauhallisena, vaikkakin hiukan roskaisena, allani.  Patsaita ja monumentteja riitti myös joen toiselle rannalle. Taitavat täällä tykätä niistä.

Pieniltä kujilta löytyi putiikkeja kenkäkaupoista antiikkiliikkeiden kautta aina matkamuistomyymälöihin. Hyvin periteisiä  kahviloita, myymälöitä ja kujasia, joiden uomissa ihmisvirta soljui tämän tästä pysähdellen. Vastaavaa ei Pristinassa ollut ja täällä olikin mukava haahuilla menoa tarkkaillen. Ostoksia ei voi tehdä, koska kuljetuskapasiteetti on hyvinkin rajallinen. Muutaman kävelykadun vielä kiersin ennen paluuta hotellille vesipullo kainalossa.

Keskustan vanhat ja massiiviset rakennukset jäivät Skopjesta päällimmäisenä mieleen. Sivummalla täälläkin on hiukan sotkuisempaa, mutta niin se taitaa olla näillä kulmilla kaikkialla. Respan tyttö neuvoi oikaisemaan koulun pihan kautta, kun kyselin reittiä keskustaan. Koulut eivät ilmeisesti ole vielä alkaneet, sillä niin autiolta ja hylätyltä tuo opinaho näytti. Kuvat ehkä paremmin kertovat, miten minä tämän kaupungin näin. Valitettavasti kuvat ovat tällä reissulla iphone-laatua, koska piuha, jolla siirrän kuvat järkkäristä koneeseen, jäi kotiin.

Skopjen kulinaristiset elämykset jäivät kokeilematta, mutta se oli täysin oma vika, ei kaupungin. Varmasti olisi jostain hyvääkin ruokaa saanut. Nälkääni söin ja se kai ruokailun päätehtävä on, muu on hifistelyä.

Lounaaksi nakkipiilo, cokis ja cappucino linja-autoaseman ”pelkistetyssä” baarissa. Nakki oli maukas, mutta kylmä. Onneksi myös cokis oli kylmää. Cappucinon vaahto oli kovin paksua ja varmaankin pullosta struutarttu.

Päivälliseksi söin ravintola La Terazzassa paikoin hyvinkin suolaisen pepperoni-sieni-pizzan. Ei sekään huippukokemusta tarjonnut vaikka tehtävänsä hoitikin.

Ei olisi tämän päivän syömiset kertomista ansainneet, mutta kun tämä osio tässä nyt on niin laitetaan. Toimikoon tämä vaikka varoittavana esimerkkinä muille tänne tuleville. Ei toteutunut Aihisen Kapen mitkään teesit. Ei tehty yhdessä, ei syöty yhdessä eikä ollut kovin värikästäkään. Makupolkukin oli tainnut jo kasvaa umpeen. Ensi kerralla sitten peremmin, eiks niin?

Matka etenee taas yhden yön taktiikalla. Kaipuuta vetten ääreen eivät saa Vardar-joen rantatörmät talttumaan. Puoliltapäivin bussin pitäisi startata kohti seuraavaa kohdetta.

Kuoppainen tie rajalta keskustaan ei luonut kovin hyvää ensivaikutelmaa Pohjois-Makedonian tilasta. Pieneen kaupunkiin suhteutettuna ovat saaneet liikenteen sekaisin ihan maailmanluokan malliin. Hotellin sisustus suurine nahkasohvineen henkii tuulia menneisyydestä. Oudon näköiset kirjaimet katukuvassa tuovat aina itselle erilaisen fiiliksen. En oikein osaa sanoa, mikä se tunne on, mutta saman kohtaan aina kaikissa kaupungeissa, joissa näihin aakkosiin törmään. Ehkä se johtuu siitä, kun sanoista ei pysty juuri koskaan päättelemään merkitystä. Perinteinen puhelinluettelo huoneen pöydällä kruunaa kokemuksen. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa kylää.