Meken megessä

Pristina on  säröinen kuin ZZ Topin kitarasoundi. Kävelyteiltä puuttuu melkein puolet kivistä, liikkeiden mainokset kirkuvat monenkirjavina ja sähköviritysten kanssa on oltu luovia. Toisaalta taas iso kävelykatu, Äiti Teresan Bulevardi on siistitty kaupungin keulakuvaksi. Bulevardi onkin selkeästi kaupungin olohuone, jossa väkeä riitti koko sunnuntaisen päivän.
Aamulla kiersin kaupungin nähtävyydet basaarialueen (suom. katu vihannesmyyjineen), muutaman moskeijan ja muistomerkit. Oikeastaan vain arkkitehtonisesti kiinnostava kirjasto jäi käymättä. Mitään kovin erikoista tai hienoa kaupunki ei nähtävyyksien saralla tarjoa. Aamulenkillä istahdin parin samalla koneella tulleen suomalaisen käivärän aamiaispöytään rupattelemaan. Olivat palvelleet turvaamispuuhissa täällä noin 20 vuotta sitten ja lähteneet nostalgiareissulle. Vaihdettiin peruskuulumiset ja toivotettiin hyvät reissut.

Aamuyöstä kun kallistaa pään tyynyyn, on herkkä kaikille oudoille äänille. Ensimmäinen outo havainto kuulosti siltä, kun olisi tulossa aivastus ja yrittäessään estää sen, ilma purkautuu toisesta ruumin aukosta vapauteen. Pikainen tarkistus kalsareista, ei en se minä ollut. Vieressäkään ei maannut ketään, jota voisi syyttää. Laitoin äänen ensin viattoman jääkaapin kontolle, joka on niin lämminsydäminen ettei  raaski edes juomiani palelluttaa. Lopulta syyllinen löytyi ja sehän on kaikessa tekemisessä tärkein pointti. Pöydällä jökötti täysin vaarattoman näköinen tulppa, joka tuhautteli randomina huoneeseen kukkaistuoksua. En osannut sille kellottaa mitään säännöllisyyttä, joten päädyin pitkällisesti pohdintojen jälkeen sensoriteoriaan. Se haistelee milloin miehisyyden aromi jyrää laventelin tuoksun ja pyrkii pitämään kukan voitolla.

Toisen säpsähdyksen aiheutti menneisyydestä tuttu, mutta jo unohduksiin painunut rukouskutsu. Joka tosin kuulostaa minusta enempi käskyltä. Jallatorni alkoi jollottaa sunnuntaina aamulla ennen ylösnousua. Läheltä piti etten lähtenyt etsimään luotiliivejä ja kypärää, sen verran kipakasti ukko ujelsi. Ei tästäkään tullut onneksi materiaalitappiota vaatevarastolle. Näin uskomattomalle miehelle vähempikin volyymi riittäisi.

Keskustahotellin valitessaan jarrutukset, kiihdytykset ja torvikonsertit saa samaan rahaan. Niiden kanssa pärjää kyllä, kun on positiivinen asenne. Prima Hotel on nimensä veroinen. Suosittelen, jos katumelun kanssa pystyy elämään. Kymmenen huonetta, jota pyöritetään isästä, äidistä, mummosta ja pojasta koostuvalla tiimillä. Superystävällisiä koko henkilökunta. Isännän lausuma tavoite: ”haluan, että tunnet olosi kotoiseksi”, toteutui lähes täydellisesti.

Lounaaksi nautin suosikkiruokaani pitakebabia. Ei häviä kosovolainen viritys monellekaan syömälleni lajitoverilleen. Vei nälän, mutta ei juurikaan euroja taskunpohjalta.

Illallispaikaksi valitsin hotellin omistajan suosituksesta paikallisen ravintola Liburnian. Tässä ukko ei onnistunut tekemään oloani kotoisaksi, mutta siitä huolimatta isot  pisteet suositukselle. Ei löytynyt grillattua ohutlenkkiä, paikallisia herkkuja laittoivat senkin edestä. Alkuruoaksi otin klassikon, pippureita kermassa eli heti lähdettiin kasviskulmalla liikkeelle. Pippurit potkivat mukavasti, mutta kerma pehmensi osumat sopiviksi. Pääruoaksi tilasin  taikinan sisään piilotettua lihaa, patatyyppisesti valmistettuna. Hiukan olisi voinut mureampaa liha olla, mutta lähes kympin suoritus tämäkin. Jälkkäriksi talo tarjosi vielä espresson, joten tyytyväinen mies palautui hotellille. Ravintola oli niin syrjäisellä kujalla, etten olisi sinne millään vahingossa eksynyt. Moni paikallinen oli ja jokunen turistikin.

Respan takana oli rivi viinipulloja ja tulkitsin sen baariksi. Iltaportieeri ei kuitenkaan suostunut mitään myymään. Ohjasi ostamaan kadun toiselta puolelta ja puolta halvemmalla. Siinä emmin vielä lasien ja avaajien kanssa, kun kaveri patisti matkaan. ”Hae nyt vaan se viini, niin minä huolehdin lopusta” oli liikkeellepaneva lause. Niin ovat täällä ystävällisiä, kuten osasin odottaakin.

Merkkiäkään ei ole Aimon tarinaa vielä naputettu. Päässä alkaa olla paketti pitkälti kasassa. Sellainen dumpperin kokoinen järkäle näytti mies olevan, kun Vantaalla lähtöportilla kertoi vieruskaverilleen olevansa salaisella komennuksella. Kovin oli mystinen operaatio meneillään ja ei siitä kuulemma voinut isoon ääneen huudella. Jotain kuriirihommia tuntui olevan.

Kova kusihätä sillä oli, kun odoteltiin laukkuja Pristinan kentällä. Ei ilmeisesti mahtunut koneen vessaan sisälle, mutta sisäänpäin oli nestettä mennyt ketterästi. Vierekkäin  lorotellessamme, Aimo kertoi olevansa hyvin pettynyt Suomen nykyiseen vessakulttuuriin. Kaikki oli paremmin rosteristen ja pitkien laarien aikakaudella.

”Christina, ei maistu edes viina. Ota minut takaisin”, lauloi Popeda aikoinaan. Ihan näin dramaattinen ei minun ja Pristinan välinen ero ollut. Mukava pieni kaupunki, mutta en nähnyt mitään syytä jäädä pidemmäksi aikaa. Samojen katujen tallaaminen toisena päivänä peräkkäin ei tuntunut mielekkäältä. Jotain tämän kaupungin meiningistä kertoo se, että paikallisbusseissa on yhä rahastajapoika, joka käy keräämässä sentit talteen. Suomessa sellaiseen olen törmännyt viimeksi käydessäni yläastetta. Siitä on jo aikaa ja silloinkin rahastaja oli vanhempi rouva, joka istui tärkeänä omassa aitauksessaan. Toinen mikä kiinnitti huomiota oli jono pelikoneelle, jossa voi mitata iskuvoimansa nyrkkeilypalloon. On niitä toki vielä Suomessakin, ainakin kai huvipuistoissa, mutta en ole nähnyt niitä kenenkään vuosiin mätkineen. Täällä tuo oli vielä kovin suosittua. Kertooko tuo luonteenlaadusta, ajasta vai mistä, en tiedä. Eivät nämä ole huonoja yksityiskohtia. päinvastoin tuli mukava maanläheinen fiilis.

Jatkoin matkaani maanantaina aamupäivällä, 11:30 bussilla seuraavaan kohteeseen. Nyt  viimeistelen tätä uuden kämpän nahkasohvalla ja pian taidan lähteä etsimään päivän ensimmäisen huurteisen. Tästä kaupungista enemmän, kun matka jatkuu.