Meken megessä

Mun kämpän keittiössä ja matkalla bussiasemalle vaihdettiin vielä viimeisimmät kuulumiset Ergisin kanssa ja hyvästeltiin Durresin keskustassa. Polvenkorkuinen poika viisasi heti yksin jäätyäni, mistä ja koska bussini Podgoricaan lähtisi ja vielä melkein täydellisellä englannilla. Bussi tulikin melkein ajallaan platalle. Matkaan lähteminen oli yhtä vaivalloista kuin Chris Rean Aubergen käyntiin polkaisu kuulokkeissani. Noin vartin myöhässä päästiin liikkeelle ja siinä odotellessa ehdin ostaa kolme banaania matkaevääksi autossa käväisseeltä kaupustelijalta. Hetken matkan joutuikin mukavasti ja alla oli pitkästä aikaa ihan kunnon iso linja-auto kelvollisella ilmastoinnilla. Matkustajiakaan ei ollut kuin penkit puolillaan, joten hyvältä näytti. Kohta kuitenkin tuli stoppi ja vilkkuautoja lappas vastaan. Ei lopulta ollut kovin suuri yllätys, että osumaa on jossain tullut.

Noin parin tunnin ajelun jälkeen ensimmäinen 10 minuutin paussi. Aiemmat siirtymät ovat opettaneet proseduurin tauoilla. Ensin vessaan ja jos aikaa jää niin tankataan. Nyt ehti ottaa kupin cappuccinoa ja jäätelön. Vielä ehti vaihtaa muutaman sanan muncheniläisen  pyöräilijän kanssa, joka oli survonut menemään 900 kilometriä Albanian vuoristoja. Tykkää kuulemma vuorista, rakkautensa kullakin. En tuomitse ja mukava kaveri oli muuten.

Rajalla Montenegron viranomaiset halusivat päteä. Kolme kaveria otettiin sivuun ja me muut odotettiin. Siinä bussin varjossa tuli jutuille albaanialainen kaveri, joka näytti samalta kuin taloni rakentanut timpuri olisi voinut näyttää noin 40 vuotta sitten. Ihmetteli kovasti tätä Montenegrolaisten rajatouhua. ”System kommunist” kommentin kuulin vähintään kymmenen kertaa ja siinä tosiaankaan ole yhtään värikynää tai kalamiehen lisää mukana. Ukko oli kuitenkin Euroopaa kiertänyt, Hollantia, Lontoota ja Sheffieldiä nähnyt mies, joten vertailupohjaa rajatouhuista oli. Muodollisuuksistakin selvittiin ja pian jo Podgorica näkyikin.

Noin kello 17 olin saanut huoneen ja käynyt tyytyväisenä pesemässä matkan kuonat pois iholta. Vielä oli valoa, joten en jäänyt punkkaan loikomaan vaan lähdin reippaasti tutkimaan ympäristöä. Pieni kävely puistossa rauhoitti mielen mukavasti.

Hotellini Marienplatz oli ihan viehättävän keskustan ytimessä. Keskusta kietoutui pitkän kävelynkadun ympärille, jossa risteili ostoskatuja ja baariväyliä. Valitettavasti hotellini oli baarien kansoittaman tien varressa ja soitto soi aina kello kahteen asti yöllä. Tämä olisi kyllä ihan ihanteellinen sijainti pitkän viikonlopun reissulle jonkun rempseän matkakaverin kanssa, joka jaksaa kiertää kuppiloita myöhään yöhön asti. Yksin tuo homma ei oikein toimi. Hotelli oli vain parin kuukauden ikäinen, eikä bussiaseman huutoäänestyksen jälkeenkään kenelläkään taksikuskilla ollut aavistustakaan koko paikasta. Yhden matkaan sitten lähdin ja löytyi minulta jostain varausvahvistuksesta osoite, jonka avulla lopulta päästiin perille.

Podgorica yllätti positiivisesti ja voisin tulla uudestaankin. Pitäisi laittaa biletyshousut jalkaan ja hyvä kerätä ryhmä ympärille, niin kyllä tällä pari kolme päivää menisi hienosti. Tuolit kääntyy ja tämä paikka jatkoon!

Ei  oikein meinaa saada reissuvaihdetta pykälään. Yö meni ihan pyöriessä vaikka ei mikään paina mieltä. Matkaa on kuitenkin jatkettava ja huone annettava seuraavaan käyttöön viimeistään kello 11. Ihan kaiken ajan käytinkin hyväkseni huoneen ilmastoinnista ja paria minuuttia vaille pudottauduin tiskille. Taksikuski oli mukava vanha ukko, joka yritti ja onnistui puhumaan englantia yllättävän hyvin. Matka asemalle sujui harvasanaisesti jutustellessa.

Täällä aseman meininki on järjestelmällisempää kuin Albaniassa. Linttiksellä on lipunmyyntiluukut, joista saa liput kaikkiin lähteviin busseihin ja on numeroidut laiturit, jotka on ilmoitettu myös lipussa. Tuli mieleen omat ajat Kangasalan Matkahuollon tiskillä. Oli mukavampi sanoa, että bussi Lahteen lähtee laiturista 4 (en muista oliko just 4, kun sanoin aina että lähtee tosta oven edestä) kuin että jostain tuolta kasasta lähtee valko-oranssi bussi, joka voi kyllä muunkin värinen.

Ensin otin käytäväpaikan hiukan taaempaa, mutta hetken siihen itseäni soviteltuani hoksasin eturivissä tyhjää. Tai oli siinä nuoren naisen laukku, mutta sulhoa ei näkynyt. En sinne daamin takia sännännyt. mutta paremman jalkatilan toivossa kävin kyselemään mahdollisuutta istua viereen. Sehän sopi ja taas oli astetta mukavampi parituntinen turvattu. Hiukan viriteltiin keskustelua, mutta kielitaito tökkäsi jo tytön ammattiin, niin annettiin olla. Loppu matka hymyiltiin ja olin pahoillani kokoni puolesta.

Toukokuussa täällä Budvassa oli vielä melko hiljaista. Meressä ei tarjennut uida ja aurinkopäivätkin oli kortilla. Nyt on selkeästi eri meininki. Rouvat Puumalainen ja Kiimalainen ovat lähteneet aurinkoa palvomaan, mutta on täällä pari muutakin.

Majoituksen otin käytännön syistä läheltä linja-autoasemaa, koska matkaa jatkuu heti yhden nukutun yön jälkeen aamulla. Ei tästä tosin mahdoton matka ole vanhaan kaupunkiin ja päätiin käydä siellä aikani kuluksi kävelyllä, vaikka nämä samat kadut tuli keväällä tallattua. Kiva rantakaupunki tämäkin on ja kuulemma löytyy riittävästi yöelämääkin, sitä kaipaavalle. Nyt siihen ei pysty, koska viisi tuntia kuumassa bussissa matalapaineessa ei houkuttele. Koska Budvan vanhakaupunki ei ollut muutamassa kuukaudessa muuttunut, uskoin jo parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua perustetun Kotorinkin olevan ennallaan. Lähtiessä totesin bussin ikkunasta vilkuillessani näin olevan.

Kirjoitushommat ovat tässä laukassa jäänet kokonaan. Loppureissu onkin taas parempaa aikaa niille puuhille. Yhtään runoa ei muuten ole vielä väkisin pyrkinyt esiin. Muutamia aihioita on mietteissä pyörinyt, saa nähdä tuleeko niistä mitään. Vielä varmaan kirjoittelen yhden kokon reissun kasaavan blogitekstin.

Rannalle ei ole myöskään ehtinyt. Hyvät pohjat sain Durresissa hankittua, joten eiköhän viimeisessä kohteessa voi jo ottaa huoletta ilman palamisen pelkoa. Vaikka kuinka kirjottaisi on makoiluun ja molskimiseen väkisinkin aikaa.

Kebab-kaupunkiottelua on sitkeästi jatkettu ja paljon on evästä purtu paperikääreestä. Palataan lopullisiin tuloksiin myöhemmin.

Maininnan saa Marienplazin aamiainen, joka oli vapaavalintainen heidän listaltaan. Valitsin ravintolan nimeä kantavan annoksen, joka koostui makkarasta, munista, ranskalaisista ja rehuista. Kylkeen sai vielä cappuccinon, joka oli ihan ok, mutta ei parasta mihin ollen törmännyt. Topakka eväs oli ja sillä jaksoi koko parituntisen bussimatkan. Bussi matka päättyi Budvan linja-autoasemalle, joka vehreytensä ja siisteytensä ansiosta viihtyisimpiä asemia, joissa olen käynyt. Siellä oli hyvä röllinä istuskella ja odotella huonetta.

Illallisen päätin nauttia oikein veitsellä ja haarukalla valkoliinaisessa pöydässä. Se on ollut harvinaista herkkua tällä reissulla, mutta viimeisen illan kunniaksi päätin palkita itseni. Vanhankaupungin kyljessä olevat valtavat terassit eivät vetäneet puoleensa, joten päätin siirtyä lähemmäksi kotikontuja. Paikallista lihapataa ja punaviiniä oli jo ehkä hiukan kaavoihin kangistunut valintani. Jälkkäriksi meinasin yhtä perinteisesti espressoa ja brandyä. Jäi espressoon, kun talon puolesta tuli joku tiukka siihen väliin. Vain sika syö ilman ruokaryyppyä, on ystäväni minua valistanut. Tässä tuli sekin asia saatettua tolalleen. Lihapataa ei annos juuri mustuttanut. Lihaa oli kyllä riittävästi ja ylikin, mutta ei ruoka mikään maaginen kokemus ollut.