Meken megessä

Miksikö Montpellieriin? No perskules, miksipä ei? Kaupungin nimi on sanana kaunis kuin mikä. Etäisyyttä kohteeseen on kohtuullisesti (bussilla alle 4 tuntia) ja lipun hinta halpa. Lisäksi löytyi vielä sopuhintainen majatalo, niin kohde oli itse itselleni myyty.

Mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Nämä tuntemattomaan suuntautuneet matkat ovat tänä vuonna yllättäneet iloisesti. Talvella hiukan varauksella lähdin ensikerran itärajan yli Pietariin ja kesällä tuiki tuntemattomaan Albanian Durresiin. Molemmat ihan olivat ihan huippupaikkoja. Eikä tämä Montpelierkään poikkeusta tehnyt. Pelkää posia voin antaa.

Kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Tällainen välimallin tradenomikin pystyy hahmottamaan keskustan ytimen helposti. Kaiken keskus on Comedie-aukio lähellä rautatieasemaa. Kauniit rakennukset, suihkulähde ja suuri karuselli tekevät paikasta ihastuttavan. Aukiolta lähtee leveä ostoskatu ja sen ympäristössä on lukemattomia pieniä kujia putiikkeineen ja baareineen. Aukiolla oli ainakin lauantaina koko illan katutaiteilijoita. Kuuden miehen taidokas tanssiryhmä esiintyi alkuillasta ja myöhemmin yöllä pari nuorukaista kitaroi mukavasti.

Turisteja ei ole massoiksi asti ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt loistavat poissaolollaan. Ei ole tyrkytystä, eikä ylihinnoiteltuja vasurilla huitaistuja ruoka-annoksia. Ranskaa pulputtavat ympärillä ja ovat iloisia. Iloisuus tarttuu jörrikkäänkin.

Kujille

Monesti olemme ystäväni Ilpon kanssa iltaa istuessamme, joko Huhmarissa tai Hollolassa, päätyneet kyräilyvaiheeseen. Toinen laukaisee tilanteen toteamalla "pitäiskö kujille lähteä". Yleensä on lähdetty. Täällä tuo sinällään viaton toteamus sai varsinaisen merkityksensä. Baarit todellakin olivat pienillä kujilla ja ne sykkivät elämää. Olihan lauantaiehtoo. Kiertelin viinibaareissa, olut baareissa ja ihan vaan baareissa. Rommibaarin kiersin etäämmältä. Poikkesin myös katsomaan Bulgarian ja Ranskan välistä jalkapallo-ottelua irkkupubissa. Pelin seuraaminen intohimoisten kannattajien ympäröimänä tuo siihen kivasti lisää jännitettä.

Rantaelämää

Lähellä Välimertahan tämä sijaitsee. Rannalle minäkin siis sunnuntaina aamusta suunnistin. Parin ratikkapätkän ja pienen bussipyrähdyksen päässä biitsi olisi respan reippaan nuorukaisen mukaan. Kartankin sain laukkuuni. Kulkineet löytyivät kyllä, mutta ei rantaa. Lähellä varmasti olin, koska huvivenesatamaan päädyin. En tosin panostanut etsintään juurikaan, koska satamassa oli puistomainen alue penkkeineen ja terasseineen. Paitaa pois ja penkille lueskelemaan. Sillä uimisella nyt niin väliä ollutkaan. Mutta hiekkaakin siis löytyy noin puolentunnin päästä keskusta ja etsivä löytää.

Yksi tavoitteistani oli tutustua uusiin ihmisiin. Arvelin tämän Ranskassa olevan hankalaa. Syynä epäsosiaalisen luonteeni lisäksi kohtaaminen iäkkäämmän ranskalaisen miehen kanssa Lissabonin metroasemalla. Hän tuli kyselemään neuvoa ja oikeaan junaa Rossio-aukiolle. Englanti taittui kankeasti, jos niinkään. Asian saimme hoidettua. Pakolliset "mistäs oot kotosin vai ootko mistään" utelut olikin jo pahempi pala. Herra ilmaisi kansallisuutensa toteamalla "Citroen" taisi vähän ilmarattia kääntää ja pientä pärinää huulien välistä päästää. Lopun ajan äänteli kuin keskisuuri kahlaaja kaislikossa "kvii kvii". Hymyili mitäänymmärtämätöntä hymyä koko ajan. Ei sillä, ei oma tankeroenglantikaan hääviä ole.

Pierre oli toista maata, vaikka ranskalainen hänkin. Istahdin viinibaarissa viereiseen pöytään ja aloin jotain juttua viritteleen. Pierre oli kanssa jo hiukan iällä, maailmaa nähnyt. Portugalittaren kanssa naimisiin ja jo eroamaankin (tai jäämään leskeksi) ehtinyt. Lasillisen verran turistiin. Sitten Pierre kääri sätkän, jätin jätkän, en ruvennut siinä tupakoimaan. Herra jäi lukemaan kesken jäänyttä kirjaansa.

Tavoitteessa ollaan siis tälläkin sektorilla. Irkkubaarista perään lähti vanhempi herra pitkässä harmaassa tukassaan. Kun yhteistä kieltä ei löytynyt keskustelu tyssäsi alkuunsa. Liekö luullut kauan kateissa olevaksi veljekseen?

Se Portugalista matkaan lähtenyt kaveri, josta jo kyseltiinkin.

Matti Rönkä on laittanut lutin suuhun ohjeen kaukopartiomiehille kirjassaan Eino. Jos partioreissulla joutuu erilleen porukasta, kannattaa puhella itsekseen. Näin saisi pidettyä nupin kasassa. Minusta on mukavampi, jos on joku kohde mille puhua.

Ensin piti keksiä kaverille nimi. Aluksi mietin Bartoszia lentopalloilevan Kurekin mukaan. Kaveri vaikuttaa kuitenkin siltä, että suorittaa tasaisesti ja varmasti päivästä toiseen ja aina olisi pitänyt Googlesta katsoa mihin järjestykseen konsonantit lopussa asetellaan. Luovuin Bartoszista ja päädyin Adamiin vanhan viiksivallun, Malyszin innoittamana.

Adam on Puolan armeijan leipälaukku. En ole vielä keksinyt tarinaan sen kohtaloista ja vaiheista luokseni. Niin siistiltä kuitenkin näyttää ettei ole rintamalla joutunut ensin saksalaisten ja sitten venäläisten raiskaamaksi. 

Toimii hyvin rantakassina, kauppakassina ja kameralaukkuna, testattu on jo. Kannustavasti taputtelee takapuolelle ja käskevästi välillä potkaisee persauksille. Juurikaan muunlaista laukkua en olisi olalleni roikkumaan kelpuuttanutkaan. Kiitos vielä lahjan antajille.

Kohti uusia ja jännempiä kokemuksia. Pata goes to the kakkonen. Valintaa ranskankieliseltä listalta.

Sunnuntain kunniaksi päätin syödä paremman lounaan satamassa. Päädyin menuun, jonka sai koostaa alku-, pää- ja jälkiruosta. Jokaisen osasen voi valita noin seitsemästä eri vaihtoehdosta. Alkuun otin kalakeittoa. Sattumia ei ollut, mutta ei niitä kaivannutkaan. Joukkoon sai lisätä juustoa oman maun mukaan. Kyljessä oli vielä leipäisiä ja niille dippi. Ainakin näin ymmärsin ja toteutin. Pääruokana tuotiin lasagnea. Oli juustokastiketta ja makaroniakin nimeksi. Enimmäkseen oli simpukkaa ja kalanpaloja. Aivan mielettömän herkullista. Loppuu vielä lätty, sellainen crepe sokerilla ja taas jaksoi tarpoa. Hinta oli huvijahtiporukan mukaisesti hiukan kalliimpi (lasillisen viiniä kanssa karvan alle 20€), mutta rahoilleen sai kyllä vastinetta.

Ilta menikin leipäbaarista ostelulla patongilla, jonka täytteenä lymyilivät jauhelihapihvit ja ranskalaiset. Neljä euroo cokiksella ei minusta ollut liikaa.

Lauantaina testasin kebabin. Perushyvä kanakebu painui helposti sisuksiin. Paikka (Nabab Comedieltä rautatieasemalle päin) oli suosittu ja jono kiemurteli ulos asti lähes koko ajan.

Itse olen pysynyt rauhallisena, mutta paidat ovat alkaneet hikeentymään. Yksi on jo ihan paskana. Vain 50 metriä Barcelonan bussiasemasta siivekkään pommi löysi maaliinsa. Osuma suoraan päähän ja niskaan. Paikallinen vanhempi herrasmies Jorge (nimi keksitty) tuli siihen päivittelemään ja auttelemaan. Minä puistoon paitaa vaihtamaan ja herra tepsutteli perässä. Yhteistuumin hoidettiin homma himaan, minä etupuolelta ja Jorkka niskasta omilla nenäliinoillaan.

Montpellieristä lähtö sujui siistimmin. Otin Junan, koska rautatieasema oli molemmissa päissä lähellä hotellia. Lähtöasema oli tosi siisti ja sotilaat partioivat aseineen turvanamme. Tänne voisi tulla uudelleenkin. Ei ehkä vasiten, mutta mikäli sattuu nurkille.

Kaupungille voisi heittää sen iskurepliikkien klassikon: "Sun vanhemmat on varmaan simpukoita, kun oot tollanen helmi". En tiedä onko tuolla kukaan koskaan seuraa saanut, mutta hauska se on.