Meken megessä

Pari viikkoa ja viisi maata oli soolo-osuuden saldo. Kosovosta lähdin ja Makedonian, Albanian ja Montenegron kautta päädyin Kroatiaan. Välimatkat eivät olleet pitkiä, mutta vuoret toivat hiukan viivettä matkantekoon. Toisaalta huikeat maisemat saivat keskittymisen muualle ja etanavaihde etenemisessä ei painanut mieltä.

Alussa oli vain menolippu Pristinaan. Jokusen muuttujan jälkeen varatuksi tuli myös paluulento Dubrovnikista. Tämän reissun kohdalla ei voi siis sanoa ympyrän sulkeutuneen. Isommassa raamissa kun katsoo, niin jonkinlaisen sulkeutumisen voi jo nähdäkin. Ensimmäinen soolomatkani pari vuotta takaperin päättyi Mliniin. Silloin saavuin lännestä ja nyt lähestyin idästä. Tarkemmin tämä on Srebrenon taajama, mutta kuuluu ilmeisesti Mlinin postinumeroalueeseen.  Tämä paluulennon olemassa olo toi toki rajoitteita ja matkaaminen ei voinut olla niin hetkessä elävää kuin alkuperäinen ajatus oli. Joskus toisella kertaa sitten ja jossain muissa maisemissa mennään enemmän päivä kerrallaan. Kroatiassa laitettiin Mentholispriitä ja Bacimyciiniä menneen pariviikkoisen ja alkuvuoden parisuhteeseen viiltämiin tulehtuneisiin haavoihin. Isompia ommeltiin ja pienemmät tukittiin akuankkalaastareilla.

Muutama sana myös Mlinistä. Hiukan olivat paikat muuttuneet parissa vuodessa. Suosikkini Alf-snägäri oli muuttunut fiinimmäksi pikaruokalaksi. Tuotteet olivat kuitenkin yhtä makoisia kuin ennenkin. Majoitus oli nyt lähempänä rantaa, joka mahdollisti aamuiset ja iltaiset pulahdukset lämpimään meriveteen. Edellisellä kerralla jäi Cavtatin kaupunki käymättä. Nyt hyppäsimme reittiveneeseen ja kävimme ihmettelemässä pientä ja vanhaa kaupunkia. Siellä saikin kiivetä samanlaisia kujia ja jyrkkiä rappusia kuin Dubrovnikissa. Kapeilta kujilta puuttui tyystin Dubrovnikin häiritsevä hälinä ja väenpaljous. Elämä ja ravintolat ovat keskittyneet rantakadulle, upeiden alusten kansoittamaan rantaviivaan. Sielläkin oli mukavan seesteinen tunnelma. Mlini pääsi nirsommankin matkaajan mielestä jatkoon.

Juniori jakoi tätä blogia teemalla äijä luulee mitä sattuu. Tällä ajatuksella perkaan tässä yhteenvedossa reissun antia. Laitetaan sekaan hiukan kuvia Kroatiasta, jotta ei näytä niin tylsältä.

Näin luulin ja uskoin. Ja olihan se tiettyyn rajaan asti. Parasta bussimatkoissa on intiimi tunnelma, jonka ansiosta tulee väkisinkin juteltua vieruskaverin kanssa. Kuten aiemmissa tarinoissa kerroin, arpa heitti kaveriksi tyyppejä ympäri maailman ja se olikin yksi pariviikkoisen parhaista anneista. Samanhenkisten ihmisten kesken jutustelu on luontevaa ja alkaa vaivattomasti.

Jos bussille oli annettu aikataulu, ne lähtivät yleensä ajallaan. Matkan keston suhteen saattoi olla parinkin tunnin liukumaa. Tämä johtui liikenteestä tai tärkeilevistä rajavartijoista ja kun siihen ensimmäisen siirtymän jälkeen osasi varautua niin hermo kesti yllättävän hyvin. Oma lukunsa oli tietysti minibussit, jotka lähtivät kaikkien penkkien täytyttyä.

Eri maissa homma hoidettiin hyvin toisistaan poikkeavasti. Makedoniassa ja Montenegrossa oli hyvin tarkkaa, että ilman lippua ei ole asiaa laiturialueelle ja asemilla oli säntillisesti toimivat lippuluukut. Albaniassa homma oli paljon villimpää.

Vertailu on toisaalta turhaa, mutta teen sen silti. Pari vuotta sitten matkustin pääosin junalla ja se oli oikein miellyttävää. Täällä Balkanilla junia ei ollut saatavilla, joten bussi oli otettava. Junassa matkustusmukavuus on paljon busseja parempaa, mutta kanssakäyminen kanssamatkustajien kanssa oli vähäisempää. Tässä on tietysti monta tekijää ja kaikkea ei voi laittaa välineen piikkiin. Kolmena päivänä peräkkäin muutama tunti bussissa alkaa jo tuntua työläältä.

Todellakin on. Yöt haluan viettää täysin omissa oloissani, joten hylkäsin hostellit vallan. Kolmenkymmenen euron molemmin puolin sai oikein hyviä hotellihuoneita. Yleensä hintaan sisältyi perusbalkanilainen aamiainen, mutta ei ihan aina. Pizzan tai pastan saa noin vitosella ja isotuoppi-indeksi on euron ja kahden välillä. Kroatia on naapureitaan selvästi kalliimpi. Hotellin aamiainen olisi ollut 18€. Sillä hinnalla söin alkumatkan kaikki päivän ateriat, joten jätettiin tuo tarjous hyödyntämättä.

Pitää kyllä täysin paikkansa. Toki kohtasin pääosin palvelualan ihmisiä, jotka jo elantonsakin takia hymyilevät. Mutta muutenkin satunnaisissa kohtaamisessa tai apua tarvittaessa sen sain hymyn kanssa.
Hyvä ystäväni ohjeisti ennen matkaa: ”Muista sitten, että ne on euroählyjä”. Otin tämän kyllä enemmän välittämisenä kuin totisena arvosteluna ja ennakkoluulona paikallisiin. Sen verran on ystäväni reissannut, että osaa katsoa maailmaa avoimin mielin. Alussa vahdin tavaroitani melko tarkasti. Muutaman päivän jälkeen rauhoituin. Durresissa jo jätin tavarat tuolille uimaan mennessäni. Luotin ettei niitä kukaan vie tai ainakin ehdin hätiin alligaattorin lähtönopeudellani rantavedestä. Ehkä kuitenkin enemmän kyse oli tuosta luottamuksesta kanssauimareihin.

Kalaruokaa oli hyvin saatavilla ja hintakin oli maltillinen. Huonoa kalaa ei lautaselleni uinut koko matkan aikana. Erikoismaininnan ansaitsee vielä Ohrid-järvestä pyydetty Koran. Toisena uutena tuttavuutena ja positiivisena yllättäjänä oli Pippurit kermassa, aivan loistava alkuruoka. Lihaa tuli syötyä yllättävän vähän ja eivät ne vähät kerrat kyllä yltäneet  kala-annosten tasolle.

Lopullinen kebab ranking:

1. Pristina
2. Podgorica
3. Ohrid
4. Tirana
5.  Mlini
6. Pogdarec
7. Durres
   Skopje ja Budva eivät osallistuneet.

Vanha totuus kaljalta kalja maistuu tuli taas todistetuksi. Pan, Peja, Nichicko, Karlovaco, Tirana ja mitä niitä olikaan, olivat hyvin saman tyyppisiä kaikki. Ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Mlinissä oli tyrkkynä lähes joka baarissa Campari & tonic. En ollut koskaan maistanut ja hyvinhän ne sopi yhteen kuin tomaatti ja fetajuusto.

Minulta kysyttiin, mikä oli parasta matkassa. Ei tarvinnut juuri miettiä. Ehdottomasti hienointa oli nähdä Tiranaa hiukan syvemmältä ja tavata paikallisia ihmisiä. Ihmisten kanssa juttelu bussiasemilla, busseissa ja kaupungilla jätti hyvän fiiliksen. Kaikkiaan hyvin onnistunut taival ja mitään suurempaa vastoinkäymistä ei tielle osunut.

Balkanista sai hyvän kokonaiskuvan ja mieli tekee mennä uudestaan. Ei ehkä enää vastaavalle kierrokselle, mutta valikoidusti kaupunki tai rantakohde kerrallaan.

Passin voi näillä näkymin laittaa loppuvuodeksi kaappiin. Tämän vuoden reissut on tehty. Syksy ja talvi keskitytään kirjoitushommeleihin, jotka jäivät  hiukan suunniteltua vähemmälle. Nyt niihin pitäisi olla aikaa, mikäli anomukset ja aikomuksen menevät kohdilleen. Yksi runonraakile kuitenkin syntyi ja siihen on hyvä lopettaa tällä erää.