Meken megessä

Junamatka meni mukavasti, kiitos kysymästä. Vielä kerkesin lounaan nauttimaan Marseillen asemalla. Lohitäytteisiä ravioleja olivat laittaneet, kyllä maistui. Junassa porukka vaihtui kuin miehet huonommin menestyvän urheiluseuran valmennuksessa. Aika kului nopeasti. Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että kirjat luetaan kirjoina ja paperilta. Nyt kun kuitenkin sain lahjaksi tämän Bookeen-laitteen. Pitää vähän vedellä sanoja takaisin. Tästä lukeminen on ihan nautinnollista. Jopa turkulaisen dekkaristin tuotos imaisi mukaansa.

Päätimme Adamin  kanssa perustaa basecampin strategisesti tärkeään paikkaan ajatellen tulevan operaation luonnetta. Siinä onnistuimmekin mainiosti. Komentopaikka oli sopivasti rautatieaseman ja rannan puolimatkassa. Molempiin taivalta vain satoja metrejä. 

Ensimmäisenä iltana hiukan maastotiedustelua. Ei hyvältä näyttänyt. Krumeluuria, glitteriä ja blingblingiä löytyi kyllä. Rantakapakka mainosti mojitoa hintaan 12.50€. "Jumankauta kakstoistaviiiiskymmentä", olisi Matti Näsäkin venytellyt lukemaa. Tiedusteltava alue osoittautui myöhemmin suppeaksi ja antoi kaupungista turhan yksipuolisen kuvan. Näillä koordinaateilla oli lähinnä casinoa ja hiukan parempaa hotellia. Ei oma 50€ / yö luukkukaan tosin kaukana ollut.

Nyt oli tarkoitus ottaa hiukan jalkaa pois kaasulta ja levähtää. Varushuolto ja rannalla makoilu olivat päällimmäisinä mielessä. Keskiviikko menikin näissä merkeissä.

Rannat on kivikkoisia. Onneksi vuodet ja aallot ovat hioneet stebuista särmät pois. Pystyi siinä makoilemaan, vaikka alla oli vain pyyhe mallia hamam. On muuten kätevä peli tällaisella matkalla. Menee pieneen tilaan, kuivuu nopeasti ja on vielä imukykyinenkin kuin ... no vaikka Serla. Rantaa piisaa, ja suurin osa on ihan yleistä. Välillä on aidattuja yksityisrantoja. Rantaviivaa pystyy kuitenkin kulkemaan koko matkan. Välimeren vesi oli paljon lämpöisempää kuin Atlantin hyinen neste. Ilma ei ole enää polttavan kuuma ja jaksoinkin makoilla kivillä nelisen tuntia.

Lentoliikenne on vilkasta rannan tuntumassa. Jokaisesta ylilennosta annoin asianmukaisen ilmoituksen: "Kelta-81, Leko, idästä länteen, matala". Kevyempi puluista koostuva lentue tyytyi tepsuttelemaan ylpeästi niskojaan nakellen maan kamaralla, aivan kuten Tampereella. Se ero tietty on, että toiset puree mustaa alarannassa ja toiset nokkii täällä patonginpalasia. 

Rannalta käppäilin Parc du Châteaun kukkulalle , josta olikin mahtavat näkymät. Toisella puolen avautui tämä ranta ja toisellea sataman alue. Kiitin itseäni, että olin jaksanut EasyFitillä välillä pohjekoneenkin kyydissä istuskella. Mäeltä laskeuduin alas vanhaan kaupunkiin. Mukavia kujasia risteili aukiolta aukiolle. Pikainen lounas, Kilkenny jälkkäriksi ja olinkin valmis jo hetkeksi huilaamaan sekä miettimään seuraavaa kohdetta ja miten sinne pääsisi.

Keskiviikko on pikkulavvantai. Ainakin Mansessa on, miksei sitten Nizzassa. Kujillekko? Paskantaako karhu mettään? Entä ulvooko susi ikäväänsä? Pitihän sitä lähteä. Päivällä bongasin vanhan kaupungin sivukujalta baarin, jossa mainostettiin "Live music". Suuntavaisto on välillä ihan sekaisin, mutta jotenkin nämä rastit löytää aina.

Shapko Bar ei juuri ulkokuoreellaan koreillut. Kymmeneltä alkoi soitto. Venettä keinuttivat basso ja rummut. Bassoa ohjaili voimakkaat ja  tummat sormet. Rumpuja hivelöi kiharapäisen, hymyilevän herran taiten iskevät kädet. Hienosti keinui. Suuntaa navigoi voimakas ja seksikäs ääni.  Ajoittain kuulosti jopa maailman sexyimältä, Tinalta. Välillä Roberto tuli soutamaan purteen vauhtia. Nojaili seinustalla ja antoi saksofonilla vauhtia venhoon. Yleisö oli valtaosin paikallisia muusikoita. Basson varteen könysi takaani parinkin eri artistia. Toinen basisteista jutteli, että muuten ihan ok, mutta oli vääränkätinen instrumentti.  Rytmi hiukan muuttui, mutta ei haukannut vettä purtemme. Seilailin noilla aalloilla hiukan toista tuntia. 

Tauolla juttelin rumpalin kanssa. Ovat jonkinlainen houseband tai ainakin vaihtelevin kokoonpanoin. Tauko venähti, joten jatkoin kämpille nukkumaan.

Varusvaraston hoitaja ilmootti, notta viimeesiä jaellahan. Pakko oli ryhtyä toimenpiteisiin. Lähimmän itsepalvelupesulan olin yytsinyt respasta jo tullessa. Pesupulveria ei vielä ollut, mutta onneksi lähikaupasta löytyi säällisen kokoinen pakkaus. Olen ikäni ihan työnään kotona pyykkiä pessyt, tiskikonetta tyhjännyt, ruokaa laittanut ja lapsia ammoin hoitanut. Mutta tämä pesula oli kuitenkin jotain uuttaa. Ohjeita en ole ikinä mihinkään lukenut. Ennenvanhaan oivalsin itse ja nykyään kysyn Roopelta tai Eetulta. Nyt oli pakko. Onneksi olivat printanneet myös englanniksi.

Pikaisesti siinä kouluttauduin pesulatieteen diplomi-insinööriksi. Kandin tein pesukoneen käytöstä ja diplomityön kuivausrummun toiminnasta.  Siinä jo ehdin opastamaan paikallista nuortapariakin, joka saapui vauvapyykkejään pesemään. Valmistujaisia vietin kuivurin työtä odotellessa naapuribaarissa oluella. Juttuseurana ilmeisesti pohjoisesta Afrikasta muuttanut mies. Nyt tarvittiin ihan ruutupaperia ja kynää, jotta saatiin tarvittavat asiat selvitettyä. Tai ei ehkä saatu niinkään.

Vauhti ja panokset kovenee. Nyt pannaan nelosta silmään.

Se auki oleva libanonilainen löytyi vihdoinkin. Huomasin sen jo ensimmäisenä iltana ja päätin tulla keskiviikkona testaamaan. Tilasin sekoituksen lammasta ja kanaa. Tarjoiltiin hummuksen, ranskalaisten (oikeasti riisin, mutta vaihdoin) ja salaatin kera. Lisänä vielä jallaleipää. Olisiko ollut ihan perinteisesti kivimajan seinällä kuivattua? Ei nyt ihan kiitettävän arvoinen suoritus, mutta kyllä sieltä tuttuja makuja tunnisti. Hummus oli oikein maukasta.

Näin saatiin apina selästä ja tuosta ei pääse pakkomiellettä syntymään. Uusia makuja kohti avoimin mielin. 

Aamiaisen hoidin myöskin pyykkien pyörimistä odotellessa. Juustopiirakka ja croisant kahvin kera pastelleriasta. Lounasajan missasin makoilemalla rannalla. On tarkkoja nämä ruokailuajat täällä. Joten jouduin taas tyytymään pariin pannupizzan palaan. 

Näin joutuivat Wehrmachtin upseeritkin aikoinaan toteamaan. Tämä oli itselle toinen kosketus Ranskaan. Aiemmin kävin amerikkalaisten ensimmäisen aallon Omaha-beachille jälkeen. Aika paljonkin jälkeen. Silloin tutustuin Normandiaan ja Pariisiin. Isoa eroa tähän etelään en huomaa. Omaa asuntoa täältä en ole ostamassa, niin paljoa en tykännyt. Sinnehän voi vaikka kuolla, kuten Suomen uutisista on valitettavasti saanut juuri lukea. Mitä enemmän aikaa kului ja piiri laajeni, sen paremmalta paikalta alkoi tämä Nizza vaikuttamaan. Turisteja oli aiempia paikkoja enemmän. Yhden tamperelaispariskunnankin tapasin rannalla.

Omat tapansa ja touhunsa on täälläkin. Niiden mukaan mennään ja niin sen pitääkin olla. Avartaa omaa ajattelua ja oppii uusia (hyviä) tapoja. Jos ja kun "ihan kiva" ei riitä, niin ei tänne välttämättä pidä palata. 

Seuraava juna ja kämppä jo buukattuna. Torstaina noin kello 14 eteenpäin...