Meken megessä

Joku tässä rantakaupungissa vaan vetää puoleensa. En ole vielä keksinyt mikä. Edellisessä postauksessa valahti pieni valhe suupielestä. Tämä on kyllä kolmas vierailuni täällä, mutta blogiteksteistä tämä on vasta toinen. Ihan varma en ole siitäkään, lasketaanko tämä kolkka Durresin kaupunkiin vai onko Golem oma hallinnollinen yksikkönsä. Sillä ei varmaankaan ole suurta merkitystä, täällä ollaan ja aurinko paistaa. Nyt en ole pelkästään lomailemassa. Pitää tehdä hiukan kirjanpitojakin, mutta sopivan rennolla rytmillä ja löysillä ranteilla.

Tiistaina aamulla noin kello 10:00 Wizzair jarruttelee kiitoradalla. Matkustamohenkilökunnan nokkahenkilö varoittelee hyllyiltä hyppivistä matkatavaroista ja pyytelee pysymään paikallaan, kunnes kone on täysin pysähtynyt ja kapteeni sammuttanut opastelyhdyt. Ostin hiukan jalkatilaa, koska oli kuitenkin neljän tunnin lento. Laskussa vastapäätä istunut lentoemäntä kiskoo tummansinistä hamettaan alaspäin peittääkseen sukaahousuihin pesiytyneen reiän. Hymyilen osaaottavasti. Lohduttaa varmaan älyttömästi.

Koneellinen passintarkastus on ehtinyt jo tähänkin kolkkaan. Kaikki menee kentällä sujuvasti, laukkukin huilailee hihnalla, kun saavun aulaan. Siitä sen koppaan  hinaukseen ja pihalle. Rahaa en viitsinyt vaihtaa, koska arvelin kurssin olevan parempi kohteessa. Skannaan väkijoukkoa, vaan tuttuja kasvoja ei näy. Ulkona laitan viestiä ja pian yhden miehen vastaanottokomiteani heiluttaakin tupakkia katoksen alla.

Ergisillä onedelleen sama A-Mersu kuin viime kerralla. Ensi töikseen kaveri kertoo Durresin muuttuneen. Turismi on rähjähtänyt käsiin, tuhannen taksin sijaan niitä on tänä kesänä jo viisi tuhatta. Aluetta on uudistettu, uusia hotelleja nousee ja ravintolatarjonta laajentuu. Vähän olen pettynyt, tykästyin aikoinaan juuri siihen yksinkertaiseen ja verkkaiseen elämänmenoon. Onko se vain kalpea muisto, otetaanko nyt turisteista kaikki irti? Asuntojen hinnat ovat nousseet. Siihenkö meni unelma vanhuudenpesästä?

Törmäsin juuri ennen reissua somessa lukuvinkkiin, joka suositteli Lea Ypin kirjaa Vapaa.  Latasin sen lukulaitteeseeni ja aloitin tavaamaan jo ensimmäisellä lennolla. Kirja kertoo lapsen silmin Albanian murroksesta 90-luvulla. Voi kuinka taitavasti se sen tekeekään. Hiukan erilaisen lapsuuden on Lea viettänyt kuin meidän Harri, Johanna ja Sari Häpäsyssä. Siinä missä Sari elvisteli Kappan vaatteillaan, Lea keräsi purkkapapereita. Perheiden arvokkaimpia koriste-esineitä oli Coca-Cola-tölkki. Se hankittiin tyhjänä ja laitettiin talon kauneimmalle liinalle paraatipaikalle. Meidän kirjassa Harri koki sisäisiä myllerryksiä, mutta Albaniassa koko yhteiskunta tärisi. Enver-setä kuoli, ja pian koko kommunismi sai väistyä uuden järjestyksen tieltä.

Kerron lukemastani automatkalla Ergisille. Hän nyökyttelee ja sanookeränneensä lapsena nappeja. Keskustelu ajautuu parisuhteista perheen merkitykseen ja vainajien kunnioittamiseen. Ergis laittaa tupakaksi ja sanoo röökin maistuvan, kun menee tunteisiin. Itse puristan huulia yhteen ja tuijotan hetken sivulasin takana nelistävää piennarta. Toviin en keksi mitään sanottavaa.

Otan kämpän kasikerroksesta haltuun. Saan saman huoneiston kuin edellisellä käynnilläni. Isäntä kyselee onko kiireitä vai ehtisinkö oluelle. Puhelimessani on näitä kysymyksiä varten kuva, jossa karhu on metsässä paskalla. Jätän näyttämättä. Muistellaan ankaraa biletysiltaa Tiranassa ja otetaan toisetkin oluet.

Sesonki on hiipumassa. Osa rantabaareista on jo sulkenut ja toiset keräilee aurinkotuoleja kasoille. Ensimmäisinä päivinä jalkaudun usein rantakadulle ja kävelen sitä molempiin suuntiin, vaikka jalat olivat hapoilla Lutonin hortoilujen jälkeen. Sohvan nurkassa menee näköjään aika nopeasti huonoon kuntoon. Pitää varmaan etsiä kotosuomessa joku padelporukka, jossa pääsis liikuumaan. Laitan pientä päivitystä ruokatarjontaan, koska tilanne on nyt selkeästi erilainen.

Aamiaiseen, tuohon päivän tärkeimpään ateriaan saa helposti vaihtelua. Pieni kioskimallinen leipomo, joka myi esimerkiksi oikein hyviä byrek-piiraita juusto- tai lihatäytteellä, on vielä auki. Mutta valitettavasti viimeistä viikkoa. Löydän tilalle  kosovolaisen leipomon valtatien varresta. Kielen kanssa sujuu vähän niin ja näin. Open-sana toistuu sen verran taajaan, että uskon heidän palvelevan koko kolme viikkoa. Toisin käy, tämäkin bakery vetää rautaesiripun alas ja leipurit lähtevät kotia kohti. Ravintoloista saa herkullisia munakkaita ja kaupasta leipää. Toisinaan paistelen toasteja kämpillä ja joskus jalkaudun valmiiseen pöytään.

Lounasvaihtoehtoja lähimaastoon jää muutama, jotka ovat läpi vuoden auki. Parin sadan metrin päässä on Arberia niminen ravintola, jossa käyn kanakeitolla. Alkuun  soppa vaikuttaa hiukan pliisulta. Puristan sekaan  kulmalla köllöttelevää sitruunaa ja maku kohenee huomattavasti.  Arberia näyttää kaikki Valioliigapelit. Liverpoolin peleihin varaavat minulle pöydän telkkarin edestä ja oikea kanva varmistetaan usein koko henkilökunnan voimin. Pastaa ja pizzaa tarjotaaan monessa paikassa, italialainen ruokakulttuuri näkyy täällä muutenkin vahvasti.. Näillä saa nälän siirrettyä kohti hämärää.

Whispers, vanha luottoravintola on lopettanut. Kiinalaiset ovat ostaneet hotellin ja ravintolan. Hotelli on kiinalaisten raksaukkojen majoituksena ja keittiöstä käsin pidetään huolta, että vasaran liike jatkuu. Onneksi uusia ravintoloita on perustettu ja osa vanhoista tutuista pitää vielä pintansa. Jos haluaa paremmin illastaa on tajolla paljon kalaravintoloita. Kalaa tällä rannikolla kannattaakin ehdottomasti suosia. Sea bass on oikein herkullista. Ravintola Tetovo muutaman sadan metrin päässä tarjoaa kaikkea laidasta laitaa. Käyn syömässä jauhelihapötkylöitä (kuten cevapici, mutta kutsumanimi eri). Maukkaita ovat, mutta naapuripöydän gulassi-annos aiheuttaa katalan annoskateuden. Lupaavat olla vielä viikon auki, joten käyn myöhemmin gulassinkin maistamassa, maistuu. Kotikadulla on kebappila, jonka totean käypäiseksi. Parhaaksi ruokapaikaksi rankkaan hotelli Dollarin ravintolan, joka sekin sijaitsee kotikadulla, noin 500 metrin päässä. Viinilasillinen aterian kylkeen ei paljoa kustanna. Kaikissa paikoissa ei viinin väriä pääse valitsemaan, kun vain toista löytyy. Ronkelit jää sit ilman.

Hyvän aterian päälle on kiva sipaista espresso ja brandy. Kahvi on erinomaista ja tasalaatuista joka paikassa. Tiukan kanssa onkin enemmän hajontaa. On hyviä ja sellaisia joiden tuoksu saa jo irvistämään. Kaikki kumoan kiltisti.

Aiemmilla kerroilla en joutanut käymään Durresin keskustassa. Nyt päätän paikata tuon aukon. Isäntäni Ergis kertoi pysäkin olevan aivan asuntoni parkkipaikan edustalla. Käyn parikin kertaa tiedustelemassa. Mitään kylttiä saati levikettä en edes päivännäöllä havaitse. Durresin suuntaan linjurin kyytiin pääsee tien toiselta puolelta ja siellä on muuri ihan tiessä kiinni. HUI!

Valitsen matkapäivän keskiviikolle, koska silloin on illalla Albanian pääsarjan jalkapallo-ottelu. Nukun pitkään ja jätän aamiasen väliin. Käyn brunssilla Dollarissa. Bruschetta ja juusto-leikkelelautanen laittavat vatsan pinkeäksi. Hankkiudun tienposkeen puolilta päivin vesipullo kainalossa. Valitsen kuitenkin naapurin pihan, jossa kokenut kauppamies pitää polkupyörävuokraamoa. Selvitän kivetyksellä seisoskelevalta nuoreltaparilta matkan hinnan ja varmistan bussin pysähtyvän tässä. Kuulemma pysähtyisi. Nuoret jatkavat matkaa ja jään siihen yksikseni tönöttämään. Pian vuokraamon pitäjä lykkää minulle toimistotuolinsa ja näyttää sormillansa, että bussin tuloon kestäisi vielä 10 minuuttia. Arvelee varmaankin, ettei ikääntynyt pullukka kestä niin kauaa tolpillaan. Tämäkin pieni ele kertoo paljon näistä paikallisista. Ei ole ukko käsi ojossa, kuten "auttajat" vaikkapa Egyptissä, hyvää hyvyyttään suomipoikaa auttelee.

Bussi kaartaa esiin kurvista. Seuraan nuorison ohjeita ja harppaan tien yli. Tilaa kaistan ja muurin välissä ei tosiaan ole. Vatsani ja bussin kyljen väliin mahtuisi tuskin edes syksyinen Kangasalan Sanomat. Bussi kuitenkin pysähtyy ja ovi aukeaa. Tyrkytän nyrkissä puristamaani 100 Lekin kolikkoa kuljettajalle. Hän kuitenkin viittoo peremmälle. Tyhjä penkki löytyy ja siihen asettelen perseeni. Rahastajan pojan sisällä hiukan läikähtää, kun valkopaitainen herra tulee myymään lippua. Äitini aikoinaan kiersi penkkirivejä tyylikkäänä suikassaan, mutta tällä ammattilaisella on rennommat vaatteet, ruskeat jo mallinsa hukanneet housut ja ruudullinen kauluspaita. Hän puhuu puhelimeen koko toimituksen ajan. Itse saan lippuni vihkosta repiä, mutta nyt hikinen kolikkoni kelpaa.

Matka keskustaan kestää noin puoli tuntia ja päättyy linja-autoasemalle. Mukava on kyyti. Ehdin rauhassa seuraamaan kanssamatkustajia ja katselemaan maisemia.

Ihan vaistolla lähden linja-autoasemalta kohti satamaa. Kuumuutta riittää tänäkin päivänä ja pari stoppia pitää mahduttaa reitille. Durresin satama on tämän nurkan suurimpia ja tärkeimpiä. Kyllä siellä kontti, jos toinenkin odottaa noutajaansa. Pari kohdetta spottasin etukäteen. Venetsialaisen tornin ja amfiteatterin olen päättänyt nähdä. Näenkin, mutta mäet ja portaat vievät voimat. Ylimääräinen haahuilu saa jäädä. Samoin käy futismatsille.

Pysäköintikulttuuri on melko vapaata. Kahville poiketessa voi auton jättää ajokaistalle, jos reuna on jo varattuna. Eikä ole niin väliä, että pääsekö se siihen reunaan parkkeerannut pois. Kylläpä tuo varmaan torvea soittaa, jos on kiirus lähteä. Poliisien jalkapartiokin kävelee näiden pysäköinnin helmien sivuitse. Ei kiinnosta. Heillä on parempaakin tekemistä kuin sakottaa, vaikkapa espresson kumoaminen. Mutta mitäpä minä julkisilla kulkeva näistä inisen, maassa sen meiningin mukaan.

Valun muutaman baarin kautta takaisin linttikselle. Otan asemat Matkahuollon baarista niin, että näen bussin saapumisen hyvissä ajoin. Tulevaa matkaa ajatellen vaihdan oluen valkoviiniin. Viinilasia ei heiltä löydy ja juoma tajotaan viskilasia muistuttavasta kulhosta. Ruokaakaan myydä, mutta naapurin snäkäriltä saisi hakea ja syödä pöydässä. Päätän kuitenkin imaista valkkarin ja siirtyä vasta sitten grillin luukulle. Palvelu on yhtä ystävällistä kuin Linja-Grillin Annelilla ja tyttärillä aikoinaan. Hodarikin maistuu erinomainen. Otan bussimatkalle evääksi vielä Fantan ja siirryn laiturille, jossa monipäinen nuorisotokka odottelee samaa bussia. Maksukäytäntö on jo tullut tutuksi ja pelisilmällä vanha kettu valitsee takaoven sisäänmenoväyläksi. Se kannattaa, koska linjalla oli seisomapoka, ja löydän istuimen alleni.

Sen verran varman päälle otan poistumisen, että jään vahingossa yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois. Eipä haittaa, koska ylimääräistä matkaa ei tule kuin muutama sata metriä. Saanpa mukavan tekosyyn poiketa Elbaan yhdelle Stellalle.

Lupaus nettiliittymästä oli, että Netflix pyörii hyvin. Yhdistän luurin heti tullessa ja loistavasti lähtee toimimaan. Luotan tutun kaverin sanaan ja vaikka yhteys lakkaaa toimimasta heti isännän nostettua kytkintä, en usko perävalotakuun olevan kyseessä. Boottaan reitittimen, kokeilen ja kokeilen, läppärillä ja kännykällä. Ei toimi ei ja laitan viestiä isännälle. Vastaus tulee alta minuutin:

Perään kilahtelee kasa pahoitteluja. Naapurihuoneisto toimii heidän huoltokeskuksena pesukoneineen ja mankeleineen. Olivat laittaneet lähteissään sähköt pois ja samalla katkesi minulta netti. Parin tunnin kuluttua Ergiksen isä tulee laittamaan naapuriin valot päälle ja homma rokkaa taas. Kaistaakin on ihan riittävästi vaikkapa pesisfinaalien näkymiseen.

Töitä ja kirjoitushommia teen aika säästeliäästi. Muutama haiku syntyy, yhden ainakin pari vuotta roikkuneen novellin saan runnottua läpi ja dekkariin naputtelen sysipaskan aloituskappaleen. Jätän kappaleen kovalevylle hengaileen, josko siitä vielä saisi toimivan. Kirjoitushommat teen pitkälti rantakadun baareissa. Kirjanpitohommia ja Buustin kurssisuunnitelmia kirjoittelen puhtaaksi kämpillä. Telkkarista saa tarvittaessa apunäytön, mutta ergonomian kanssa on heikompaa. Jos pidempään haluaisi etätöitä täällä tehdä, pitää olosuhteisiin panostaa enemmän.

Välillä lähden iltasellakin inspiroitumaan. Monessa baarissa soi elävä musiikki. Ylivoimainen suosikkini on puhallintaiteilija Astrit, johon pätee Junnun mainio kuvaus biisistä Pankinjohtajan vapaailta: "Sax-piippunsa hellästi hän nostaa huulilleen, ja silmänsä sulkien näin alkaa cherokeen. On bändi ällistynyt taidoista tuon vanhan soittajan. Mies vetää soolon aivan uskomattoman." Bändissä ei tosin ole kuin velipoika koskettimissa ja laulussa. Välillä foni vaihtuu klarinettiin, mutta meno vain yltyy.

Vaikka en hiki päässä uurastakkaan, pitkällä reissulla ja helteessä vaatteet likaantuu. Kyselen isännältä löytyykö lähistöltä pesulaa. Löytyy lähempää kuin uskoinkaan. Ergisin äiti tulee naapuriin pesemään T-paitani, tuo ne puhtaina ja kosteina vadissa takaisin. Rannikon leppeä ilmasto hoitaa parvekkeella kuivausrummun duunit.

Yksi ukkospäivä hellepäivien (noin 30 astetta joka päivä) joukkoon on hairahtunut. Hissi lakkaa hetkeksi toimimasta, mutta naapurin rouva tiesi taian, joka suoritetaan kellarissa. Taas pumppaa mäntä edestakaisin kuilussaan. Ukkospäivän jälkeisen yön sähköt ovatkateissa. Ei ole sisäfilettä pakkasessa, joten ei ole tarvetta hötkyillä. Sähkö palailee samaan aikaan, kun aurinko könyää työmaalleen taivaalle. Olivat kai yhdessä bilettämässä ketunnenien kanssa diskossa.

Blogitekstikin syntyy nyt vasta kotimaassa. Tarinoiden itiöitä pesiytyy aivoihin, jalostan niitä sitten biteiski ja lauseiksi, kun aikaa ja tarmoa jostain löytyy.

Hissi natisee radallaan, niiaa paikalleen ja ovet aukeavat verkkaan. Kopista astuu ulos kaksi noin 70-vuotiasta miestä. Toisella on silmälasit, hartiat hieman kumarassa ja täydellisen pallon muotoinen vatsa. Toinen on levinnyt hiukan joka suuntaan ja harmaa pitkä tukkaa kurottelee kaikkiin väli-ilmansuuntiinkin. Kaveruksista näkee, että on nielty muutakin kuin kuhakeittoa. Herrat tervehtivät iloisesti ja jatkavat matkaansa lämpimään ulkoilmaan. Astun hissiin, painan kahdeksanteen, ovet kiinni ja tuulettimen päälle. Katson itseäni peilistä ja aivan kuin Ilpo kurkkisi olkapään takaa. Tästä on puhuttu meidän loppusijoituspaikkana sitten joskus. Pidettäisiin vaikka pientä baaria, pelattaisiin backgammonia ja ehkä inansa tissuteltaisiin. Olivatko hissistä tulleet miehet lähetetty varoitukseksi vai vahvistamaan suunnitelmiamme. Luulisin, että muistuttaisimme melkoisesti heitä, sitten joskus eläkkeellä. Omat asunnot hommattaisiin tai ainakin omat huoneet. Chelsean miehelle sininen ja minulle punainen. Tämä vain tarkennuksena, jos joku alkoi pohtimaan suuntautumisteorioita.

Hissin kyltissä lukee isolla Fredi. Sama metallilaatta ohjeistaa kyydin kestävän neljä henkilöä tai 460 kiloa. Mietin, tarkoitaako tuo  Kolmatta Linjaa kulkenutta Frediä vai Kangasalan versiota. Hitaasti, mutta varmasti nousen omaan kerrokseeni. Liiketunnistin sytyttää valot käytävään. Omaa asuntoani vastapäätä olevan oven vieressä on pantterikuvioiset släbärit. Ovat olleet siinä aina kulkiessani, jo yli kahden viikon ajan. Monta skenaariota kumpuaa mieleen, miksi ne siinä loputtomasti lojuvat. Tarinan siemen on ehkä tämäkin.

Ei tämä kylä vielä pilalla ole. Nuorisoa roudataan bilettämään bussilasteittain. Heinäkuun ja elokuun paikka on kuulemma aivan tukossa turisteista, mutta kesäkuu ja syyskuu ovat vielä ihan mukavaa aikaa vierailla. Kiireinen ja pitkä sesonki on jo hyydyttänyt monen asiakaspalvelijan hymyn. Elban rantabaarin partasuu ei jaksanut kohotella suupieliään viikkojen aikana kertaakaan. Myös Ergisin kavoilla näkyy väsymys. Huolenpito on silti ensiluokkaista. Hinnat ovat hiukan nousseet, pizzan tai pastan saa 5-6 eurolla. Olut maksaa 1,5 - 4 euroa, koosta (oluen) ja paikasta riippuen.

Ensivuonna tullaan Ilpon kanssa yhdessä tarkistamaan tilanne. Onhan tässä vielä eläkkeelle aikaa. Lähde sinäkin lukijani. Suoria lentoja oli menneenä kesänä huonosti, mutta ainakin Budapestin ja Berliinin kautta pääsi melko näppärästi. Keväällä Air Baltic avaa reitin Riikasta Tiranaan, toivotaan siitäkin helpotusta. Ennakkoluulot kannattaa kaivaa syvälle takapihalle ja lähteä tutustumaan Albaniaan. Hahmoteltiin hiukan Ergisin kanssa markkinointiyhteistyötä. Keväällä saatan laittaa someen majoitus- ja retkivaihtoehtoja. Vahva suositus tälle hostille.

Olkoon tämä muistikirjaan aamiaiapöydässä syntynyt tuherrus vaikka vanhojen ukkojen voimahaiku, sitten joskus.

Tuulen matkassa
ulapalle kulkee jo
käytetty kätve

Loppuun vielä muutama tunnelmakuvia ihan fotoina.