Bukarest - Idän Pariisi - Meken megessä

Notkea Nadia Comăneci, Ajatusten Tonava Nicolae Ceaușescu ja Karpaattien Maradona Gheorghe Hagi putkahtivat ensimmäisinä kohdemaasta mieleen, kun päätimme lähteä syysreissulle Romaniaan. Yritimme löytää päiväretkikohdetta Bukarestin lähistöltä, mutta ei oikein löydetty paikkaa, joka olisi ylimääräisen autossa tai junassa jytyyttämisen arvoista. Soolomatkailijan tarinat laajenevat nyt dynaamisen papparaisduon villeiksi seikkailuiksi. Vietimme tutun reissukaverini Ilpon kanssa pitkän viikonlopun Idän Pariisiksi kehutussa Romanian pääkaupungissa. Eikä turhaan, näimmehän riemukaarenkin jo lentokentältä keskustaan saapuessa.

Matkakaverini ammatista johtuen reissumme ajoittuvat koulujen loma-aikoihin. Nyt lähdettiin syyslomasesonkiin. Halvalla kun pitäisi päästä, niin varasimme lennot romanialaiselta Blue Air -yhtiöltä. Varauslinkki leikki kuurupiiloa, ollen välillä näkyvissä ja sitten taas ei. Tarpeeksi kauan kun jaksoimme yritttää, suostuivat vastaanottamaan rahamme. Kesällä ilmoittivat lentojen peruuntuneen. Yhtiö ajautui rahavaikeuksiin ja sittemmin peruivat loputkin lentonsa. Yllättäen yhtiöön emme saaneet enää yhteyttä. Kysellään rahoja luottokorttiyhtiöltä sitten.

Hotelli oli varattu meiningillä, että mennään, jos hengissä ollaan. Ilman mitään peruutusturvaa tietenkin. Tästä johtuen, emme alkaneet uutta kohdetta edes pohtimaan. Ryhdyimme uusien lentojen raivokkaaseen etsintään. Menomatka järjestyi KLM:n koneilla Amsderdamin kautta. Vaihtoaika oli kohtuullinen ja ainahan menessä jaksaa resuta ja fiilistellä. Paluu lutviutui Munchenin kautta Lufthansalla. Ei siinäkään vaihtokentän terminaalissa liiemmin tarvinnut istuskella. Yhden currywurstin ehti juuri puraisemaan. Jotenkin paluumatkan kestäessä kellonympäryksen, kyllä se raskaalta tuntuu.

Bukarestin kenttää rullatessa silmiin osui muutama Blue Airin kone. Torkkuivat hiukan sivummalla pidemmässä heinikossa ja lasit jätesäkeillä umpeen teipattuina. Tainnut jäädä kenttämaksujakin hiukan rästiin. Ei näiden lentojen peruuntuminen enää niin kirpaissutkaan.

Taksilla keskustaan

Bukarestissa kenttä sijaitsee mukavan lähellä keskustaa. Junalla ja bussillakin olisi päässyt, mutta päädyimme taksiin. Ystävän vinkin perusteella löysimme seinustalta automaatit, joilla taksin tilaaminen onnistui näppärästi. Kilometritaksa oli selkeästi näkyvillä ja kotimaan hintatasoon verrattuna Dacia liikahti ihan kilpailukykyiseen hintaan. Yhtiöiden välillä ei suurta hajontaa ollut, joten otettiin taktiikalla joku vaan. Kone tuuppasi kuitin kouraan, jossa oli auton rekisterinumero ja arvioitu odotusaika. Molemmat lupaukset pitivät. Nuori leidi meinasi viedä automme, mutta kuski ei huolinut kyytiin. Matkaan oikeuttanut kuponki oli tukevasti Ilpon hyppysissä. Maa- ja lentologistiikkavastaava oli jälleen kerran loistavasti tilanteen tasalla.

Etukäteen oli tiedossa, ettei Bukarestia ole ängetty turvoksiin nähtävyyksillä, jotka vaan olisi pakko nähdä. Romanian parlamenttitalo oli itselle ainoa. Diktaattori Ceaușescun aikana rakennettu valtava rakennus. Edustalla oleva aukio huokui hiljaisuutta seisoessamme siinä lauantaisena aamupäivänä. Oli vaikea kuvitella kansannousun innoittama väkijoukko samoille kivetyksille, huutamaan vittuuntuneena vihaamalleen yksinvaltiaalle yli kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kansannousu johti aikoinaan hallitsijaparin kuolemantuomioihin. Me otimme torilla selfiet ja jatkoimme seesteisimmissä merkeissä läheisen baarin terassille.

Sotamuseot ovat aina kuuluneet yhteisten reissujemme ohjelmaan. Bukarestistakin toki sellainen löydettiin. Mapsi reititti sen alle kolmen kilometrin patikoinnin päähän hotellilta. Reitti olisi yksinkertainen. Kanavan sivua vaan tarpeeksi pitkälle ja sitten oikealle. Minusta tuntui jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että tarpeeksi on juuri nyt. Ilpo tarkasti kartasta. Käännös oikealle olisi vasta viiden kanavan ylittävän sillan päästä. Siltojen väli on ainakin puoli kilometriä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli parikymmnentä. Kaikkeen varautuvat turistit olivat tietenkin ottaneet takit mukaan. Nyt niiden raahaamista noiduttiin oiken duettona. Matkalla maisemaa sulostutti parhaat päivänsä nähnyt oopperatalo. Arkkitehtuuri oli tosin peitetty ansiokkaasti mainoslakanoilla.

Juottopisteet olivat harvassa. Viimeisellä suoralla kuitenkin mainosvarjo hehkui kadunvarressa kutsuvana ja kirkkaan punaisena. Hiukan rähjäisen kioskin seinustalla istunut samaa tyylisuuntaa edustanut ukko viittoili oikeaa reittiä keitaalle. Kylmäkaapissa ei valinnanvaraa liiemmin ollut, mutta ei tämä jano sitä huutanutkaan. Lunastimme pullot kassamummolta ja samaan rahaan sai romaniankielen pikakurssin. Varsinaista terassia ei ollut, mutta harvahammas osoitti kahta taitelluilla pahvilaatikoilla pehmustettua tuolia. Siihen varjoon istahdimme nauttimaan Birra Morettimme, maistui. Takapihalle oli kylvetty suuria leivänpalasia. En tiedä mille otukselle ne oli tarkoitettu, koskaa ketään ei ruokailemassa näkynyt, ehkä hyvä niin.

Kysyimme tietä museolle vielä kahdelta sotilaalta. Ensimmäisen kanssaymmärrys löytyi heti, mutta toinen tilanne oli pitkään koominen. En tiedä oliko vika korvissa vai huulissa, mutta samalle kartalle pääseminen otti aikansa. Itse museosta ei jäänyt kokemuspankiin timantteja. Tekstit olivat pääosin paikallisella murteella ja näyttely keskittyi enemmän ammoisiin aikohin. Nuolenkärkeä ja ritsaa oli näytillä monenmoista. Lieneekö tuoreimmat uroteot vielä tekemättä?

Ilpo olisi ollut valmis taksikyytiin museolta palatessa. Pirssien vähäinen esiintyvyys alueella ja kevyt suostutteluni johtivat uuteen jalkapatikkaan. Pieni reitinvalinnan muutos piristi taivalta kummasti. Uutta nähtävää ja taukopaikkojakin mukavammin. Ei kievareita tälläkään polulla ollut niin taajaan, että askellus tai käytös olisi käynyt hallitsemattomaksi. Ensimmäinen pysähdys oli Two Bastards baarissa. Tarjoiijanuorukainen oli saapunut siivoamaan eilisten bileiden jälkiä ja unohtanut onneton lukita oven. Omien sanojensa mukaan asiakaspalvelijan "english is low". Anteeksi hän ehti pikaisen vierailumme aikana pyytää varmasti kymmeniä kertoja. Kaljat myi, poppiakin laittoi soimaan ja loppuviimein kaikki meni oikein hienosti. Napattiin taidekuvia ja vähemmän taiteellisia.

Ravintolaelämä keskittyy vanhaan kaupunkiin. Näinhän se tapaa tuolla suunnalla olevan. Ruoka- ja juomatarjonta on monipuolista, edullista ja niputettu napaksti pienelle alueelle. Syömisen suhteen meillä on omat rutiinimme, johtuen erinäisistä asioista. Kiinalainen ravintola ja KFC kuuluvat usein ohjelmaan, niin myös tällä reissulla. Itse suosin ennemmin paikallisia ja toki kebabiakin. Bukarestin Peking-niminen kiinalainen ravitsemusliike oli piilotettu ansiokkaasti terassien taakse pienelle kujalle ja yläkerroksiin. Sitkeys suunnistuksessa palkittiin maittavilla annoksilla. Paikalliseen ruokakulttuuriin tutustuin Transylvania platterin kautta. Siitä on varmasti yhtä monta versiota kuin on kokkiakin. Omassani oli pari kanavarrasta, muutama pikkusormen vahvuinen makkara ja kolme jauhelihapötkylää, jotka olivat Saarioisten kepakoiden isoveljiä. Paljon suurempia ja maukkaampia olivat.

Romanialainen Bucur-olut on oivan maukas peruslager. Tarjosivat myöskin kattavasti tuontioluita. Kilkennyt, Guinnesit ja muut saarten oluet sai huokealla. Samoin oikein maukasta Grimbergen Double Ambréeta oli saatavilla monelta terrassilta. Ja terassikelit siellä todellakin oli. Paria paikallista punaviiniä maistoin ruoan kylkeen ja hyvin rytmittivät nielemistä.

Jalkapalloa seuraaville löytyy monen kokoista ruutua ja useasta pubista. Me hakeuduimme Half Time kuppilaan aivan vanhan kaupungin laitamille. Sisustus oli itselleni mieleinen Liverpoolin punainen, mutta hyvin se kelpasi ystävällekin, joka on hyvinkin Chelsean sininen. Liverpoolin heikkoa esitystä oli seuraamassa paikallisen faniporukan lisäksi kansainvälistä poolkansaa. Tunnelmasta toki pitivät huolen vieresestä ruudusta omiensa taistelua jännänneet Celtic-kannajat. Komeasti kajahti You never walk alone, valitettavasti vain Celticin voiton kunniaksi.

Somasti sattui YK:n päivä reissumme aikaikkunaan. Ystävyyttemme on alkanut jo Ceaușescun viimeisten päivien aikohin Golanin ylängöllä. Bukarestista löytyi Big Ben baari, jonka kaimassa Tiberiaksessa vietimme molemmat aikonaan muistorikkaita hetkiä. Olikin luonnollista laittaa hetkeksi (kuvan ottamisen ajaksi) baretit päähän ja kohottaa malja paitsi Yhdistyneille kansakunnille, mutta myös muistoille ja ystävyydelle.

Palvelu oli lähes kaikissa paikoissa iloista ja ripeää. Baarien henkilökunta puhui yleisesti hyvin englantia. Mikäli aikaa riitti tulivat mielellään juttusille. Pienessä Boulevard Pubissa juttelimme baarimikon kanssa pitkään politiikasta ja historiasta. Sisäänheittäjiä oli joka kulmalla, mutta iloisesti toivottivat mukavaa iltaa, vaikka ei sisään kurvattukaan. Trendibaari Nomadissa saatiin yhdet oluet ilmaiseksi. Listalta valitsemaamme vodkaa ei löytynytkään ja tankinvaihdossakin hiukan kesti. Asiallinen paikkaus, vaikka ei me kiirettömät turistit mitään vastaantuloa odotettukaan saati tiedusteltu.

Tukikohtamme oli Concorde Old Bucharest hotelli. Se asemoituu ihan vanhankaupungin reunalle. Julkisivu on kanavalle ja vilkasliikenteiselle kadulle. Hotellilla on kuitenkin takaovi, joka johtaa suoraan ravintolakadulle. Aivan uloskäynnin vierestä löytyy libanonilainen, pari itialialasita ja kebabravintola. Aivan raahautumisetäisyydellä on myös brittipubi ja irkkubaari. Itse hotelli on ihan perushyvä. Huone on melko tilava, sängyt mukavat ja siisteydestä pidettiin huolta. Aamupala oli riittävä ja jopa pientävaihtelua oli neljän aamun kokemuksellamme.

Vanhan kaupungin kadut olivat puhtaita ja rakennusten julkisivut hoidettuja. Kerjäläisiä toki oli, mutta ei sen enempää kuin muuallakaan. Laitapuolella rakennusten kunto, jos nyt ei romahtanut, ainakin heikkeni. Tämäkin on toki hyvin yleinen ilmiö.

Turvallisuudestaan ei tarvinnut huolestua. Ilpokin olisi varmasti saanut pitää sormensa, vaikka olisi ottanut muhkean kuusiosaisen pirunsormuksensa mukaan. Oikein positiivinen yllätys oli tämä Bukarest.