Amalfin ahdistuksesta ja Salernoon rauhoittumaan

Merihenkisesti laitoin valkoista ja sinistä päälle, olihan tiedossa oikein kaksi lauttamatkaa. Uber jätti meidät sataman portille hyvissä ajoin. Laivayhtiöltä tulleessa sähköpostissa vannotettiin tulostamaan liput ennakkoon ja tulemaan tekemään lähtöselvitystä viimeistään 20 minuuttia ennen köysien irrottamista. Tulostaminen ei onnistunut, mutta terminaalissa oltiin reilusti ajoissa.

Lähtöaula oli aivan piukassa matkaajia ja joka luukulle pitkät jonot. Ensin jonotin liian aikaisin, vain Caprille meneviä palveltiin. Toisella yrityksellä pääsin tiskille asti, jossa kehotettiin siirtymään suoraan laivaan ja näyttämään QR-koodia noustessa. Rysään, jossa ihmismakrillit tönivät toisiin, on ahtauduttava kulkeutumaan parven mukana alukseen. Ehkä olin ymmärtänyt ohjeet väärin. Laukut sai onneksi jättää heti nousukannelle.

Vapaat paikat löytyivät kellarikerroksesta. Polttoaine haisi ja istuin tärisi. Vieressä istui vitivalkoisia jenkkihymyjä. Lauttamatka kesti kaksi tuntia, joten yläkerran baarista ehti hyvin kipaisemaan virvokkeet.

Hiukan oli pelko perseessä, että Amalfin rannikko on ylihypetettyä kuraa. Mutta se olikin ylihypetettyä vetistä kuraa. Kuin Mostar, mutta ilman siltaa. Ihmismassat valuivat pitkin kapeita kujia. Massa valitsi suunnan ja vauhdin puolestasi. Ei rannikko kokonaisuutenakaan ihmeelliseltä näyttänyt lautan ikkunoista tihrustaessa. Tätä rantatöyrästä on monesti kutsuttu yhdeksi maailman kauneimmista rannikoista. Joku varmaan tykkääkin, menkää itse katsomaan.

Monella paikalla on se oma juttunsa. Tampereella on mustaa, Napolissa se oli pizza ja Amalfissa on Limoncello. Kujat ovat keltaisenaan sitruuna-aiheista myytävää. Jäätelöä tai sobettia saa lusikoida sitruunakuoresta. Ostin omani ihan tavalliseen tötteröön ja nuoleskelin elämäni ylivoimaisesti kalleimman jätskin. Hinnatkin täällä on osattu laittaa kohdilleen.

Syömässä kävimme hiukan sivummalla, siskosten pitämässä ravintolassa. Hinta yli 70 euroa kahdelta pizzalta, normaaleilla ruokajuomilla ja päälle kahvit limocellolla. Hyvää oli mutta ei ihan väärtti. Limoncellolle pitää antaa erityismaininta maukkaudesta, ettei menisi ihan mollailuksi. Kirkon krypta oli upea. Tämä vielä Amalfin puolustukseksi.

Nopeasti kujien kulkemiseen työlääntyi. Hakeuduimme väljemmille kaduille. Lautan lähtöön olisi vielä pari tunteroista ja mietimme missä sen saisi mukavimmin kulutettua. Päätimme mennä beachklubille tuijottamaan merta. Nautimme oluita kaikessa rauhassa ja laskimme montako purjevenettä on yhtäaikaa redillä ja montako uimaria lilluu samanaikaisesti meressä.

Ajoissa, kuten aina, siirryimme laiturille. Ylätasanteella on käsin raapustettu Salerno kyltti. Sen taakse jäimme kiltisti jonottamaan. Yksi alus ehti jo lähteäkin ennen meitä, kunnes varustamomme NGL:n paatti kurvasi laituriin. Kerran siellä alatasolla joku taisi kysellä, onko Salernoon mänijöitä. Emme ehtineet lähellekään ennen kuin laiturin ja veneen välissä olin monta metriä kuohua.

Lippuluukulta sitten katsomaan olisiko vielä lähtöjä Salernoon ja kyllähän yksi löytyi. Puolen tunnin päästä lähtisi toisen varustamon laiva, se illan viimeinen. Me siihen ostamaan lippua, koska pois olisi päästävä. Tyttö kopissa aisti ahdinkomme ja selitimme kuinka meidän oli käynyt. Hän pyysi liput nähtäväksi ja huuteli jotain koppinsa takaikkunasta. Meille hän kertoi, että päällikkö tulee järkkäämään meidät laivaan, eikä maksa mitään. Näin siinä onnellisesti kävikin.

Onni tässä episodissa oli, että pimeys ehti laskeutumaan. Rannikko valoineen näytti hiukan kauniimmalta kuin aamupäivällä auringossa. Hiukset hulmusivat tuulessa, kun matkasimme yläkannella tumman taivaan alla. Samalla seurasimme, kun isä yritti estää ylivilkasta poikaansa tippumasta synkkään veteen.

Kameraan tarttui merihenkisesti pukeutunut matkaaja hämäränhyssyssä, ajantappomaisema merelle ja on häitä pidellyt, kun naimisiin meni joku fucking Antonio Järvinen.

Jos on Amalfia hypetetty, niin Salerno pitää kovin matalaa profiilia. Matkailusivustojen mukaan sen suurimmat nähtävydet ovat yksi katedraali ja päiväretket ympäristöön, kuten kuuluisaan Amalfiin. Meille sopi mainiosti, ettei pakollisia kohteita olisi. Tähän asti on menty kirjapitotermein suoriteperusteisesti ja nyt on hyvä hetki hengähtää. Salernolla on myös logistisesti täydellinen sijainti jatkoa ajatellen, siksi kaupunki päätyikin ennakkosuunnitelmaan mukaan.

Loppuillasta meidät vastaanottaa hallintoalueen virkamieheltä näyttävä noin 60-vuotias mies. Hän ei näytä olevan pahoillaan, vaikka jouduimme siirtämään tuloaikaa lauttahässäkän takia tunnilla. Isäntä käy kaikki huoneen hallintalaitteet ja varustelut yksityiskohtaisesti läpi. Kertoo mikä on paras moodi ilmastoinnille ja mistä löytyy mitäkin. Herra on selkeästi kulinaristi, koska ruokapaikkasuosituksien avaamiseen menee noin vartin verran. Mainitsee myös kansainvälisten keittiöiden paikat, toki saatesanoilla ”jos niissä nyt joku haluaa käydä”. Lopulta mies saa sanottavansa sanottua ja häviää käytävään. Tulee toki vielä takaisin, koska ajatteli vielä meidän suomalaisina arvostavan kalaravintoloita. Muutama tipsi niihinkin saatiin.

Illalla lähdimme syömään ja hankkimaan iltaviini parvekkeelle. Melko lähetä löytyi paikka, jossa kannettiin pöytiä ulos, kun niille tarvetta tuli. Alkupalaksi otimme leikkelelautasen ilmakuivattua kinkkua, salamia ja jotain kolmatta lihaa. Kaikki aivan erinomaista, mutta varsinkin ilmakuivattu kinkku oli herkullista. Oli paikallinen tuote ja lajissaan parasta mitä olen koskaan maistanut. Pääruoka Veracessa oli ok, mutta ei sen kummempaa.

Vielä piti se viini löytää. Kaupat olivat jo armotta kiinni ja vain muutamassa baarissa paloi valot. Raili poikkesi pizzeriaan kysymään takeaway-viiniä ja minä jäin kadulle odottamaan. Huomioni kiinnittyä eloisasti keskustelevaan herraseurueeseen, joilla oli vielä vihreät tiimipaidat yllä. Aloin siinä tuttavuutta tekemään, kysymällä ovat jalkapalloilijoita. Eivät näyttäneet siltä, mutta parempaakaan en keksinyt. Eivät olleet pallonpotkijoita, vaan kulkuetiimi San Padres (tai jotain sen suuntaista). Osallistuvat suureen kulkueeseen, joka on Salernon suurimpia paikallisia tapahtumia. Halusivat yhteiskuvaan meidän kanssa. Harmitti, kun kulkue meni lauantaina, jolloin istuisimme jo junassa kaukana Salernosta. Mutta nyt muovikassissa oli viinipullo ja avaaja päivän purkukeskustelua varten.

Ystäväni Ilpo, joka niin monella reissulla on valaissut minua Euroopan historiasta, kertoi liittoutuneiden nousseen maihin juuri Salernossa 1943. Ajattelin, että kai sille joku museo on laitettu tai ainakin muistomerkki pystytetty ja aloin Googlaamaan. Löytyihän sieltä Landing Museum Salerno, hiukan mörönpersiissä, mutta ei kovin syvällä. Sain myytyä idean ryhmällemme ja toisena Salernopäivänä päätimme käväistä.

Paikkureihin liput sai edelleen lehtikioskeista (tai nykyään myös automaateista). Kiskan kautta siis pysäkille ja ei aikaakaan, kun istuimme bussissa merta ihaillen. Mapsistä kulkua seuraten osasimme nousta oikeassa paikassa pois. Ei kylttejä tai opasteita museosta. Rannan puolella tietä nökötti parhaat päivänsä elänyt pizzeria ja toisella puolella iso kompleksi armeijan ja poliisin virastoja. Pizzerian poika vahvisti meidän olevan oikessa paikassa ja museo olisi juurikin tuossa kompleksissa.

Ensimmäisellä luukulla istui eläkkeensä alkamista odottava poliisi, joka ei edes halunnut ymmärtää. Viittoili vain nurkan taakse jututtamaan uransa nousukiitoa haikailevaa nuorempaa virkamiestä. Hän tiesi museon. olevan täällä tai ainakin joskus olleen. ”Aspetta, aspetta” ja mehän odotimme. Pian tulisi kuulemma mies, jolla on samanlainen valkoinen paita kuin hänellä (huom tärkeä tieto) selvittämään asian. Tulikin oikein miellyttävä vanhempi herra, joka kertoi pahoitteluiden kera museon olevan pysyvästi suljettu. Maihinnousuranta on juuri tällä kohtaa, mutta sinnekään ei ole asiaa, koska on sotilasaluetta. Kättelimme herrran hyvässä hengessä. Oli kai hopeamitali ollut liian nöyryyttävää oman arvonsa tunteville italiaanoille ja niitä ei haluttu muistella.

Huuhdoimme murheen parilla Peronilla pizzeriassa ja takaisin bussiin kohti keskustaa. Liput olimme viisaina ostaneet jo valmiiksi.

Kuvissa rakennuksia, joissa museo muinoin sijaitsi, lohtupizzeria ja tunnelmia museota odottavasta ikävään yllätykseen.

Salernosta jäi mukavat muistot. Majapaikka mäen päällä, mutta lähellä kahviloita ja ravintoloita. Nurkan takana aamulla väijyvä Franco, joka säntää toivottelemaan buongiornot, juuri kasvoille mahtuva hymy huulillaan. Hän aurinkoisena tarjoilee cornetot, keittää cappucinot ja paistelee kokkelit. Toivottaa vielä hyvät aamiaiset molemmat peukut pystyssä. Tämä kaikki täsmälleen samoin molempina aamuina. Tästä tuli oikein hyvälle tuulelle heti aamusta.

Vaeltelut vanhan kaupungin varjoissa, kurkkaus katedraaliin (ei raaskittu ostaa 10€ lippua). Lepäilyä, haahuilua ja ihmettelyä paljon alhaisemmalla sykkeellä kuin Napolissa ja Amalfissa. Aamulla taas matka jatkuu.

Filmille tarttui Francon loihtimaa aamupalaa, salernolainen kebab 8-, elämää vanhassakaupungissa ja Stazione centrale.